"Herra, auta minua! Olen etsinyt tyttöä tulipalon, savun ja tungoksen seasta enkä ole saattanut löytää häntä. Mutta minä uskon, että sinä voit hänet minulle palauttaa."

Pietari laski kätensä hänen päälaelleen.

"Usko," lausui hän, "ja seuraa minua."

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Kaupunki yhä paloi. Suuri Sirkus hajosi tuhkaksi, samoin ne kadut ja kaupunginosat, jotka ensinnä olivat syttyneet. Aina kun rakennukset romahtivat kasaan, leimahti liekki hetkeksi taivasta kohti. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi nyt tavattomalla voimalla mereltä päin, kuljettaen Caeliukselle, Esquilinukselle ja Viminalikselle tuliaaltoja, kekäleitä ja hiiliä. Nyt ajateltiin sentään jo pelastustakin. Tigellinus oli kolmantena päivänä saapunut Antiumista onnettomuuspaikalle, ja hänen käskystään oli ruvettu hajoittamaan rakennuksia Esquilinuksella, jotta tuli, joutuessaan tyhjälle paikalle, itsestään sammuisi. Tämä toimenpide tarkoitti sentään ainoastaan viimeisen kaupunginosan pelastamista, sillä sen pelastamista, joka jo oli syttynyt tuleen, ei enää ollut ajatteleminenkaan. Sitäpaitsi oli ryhdyttävä torjumaan kaikkinaisia muita onnettomuutta seuraavia vaaroja. Määräämättömät rikkaudet, koko asukkaiden omaisuus oli mennyt hukkaan yhdessä kaupungin kanssa, ja satojatuhansia ihmisiä hoippuili keppikerjäläisinä kaupungin muurien ulkopuolella. Jo seuraavana päivänä rupesi nälkä ahdistamaan ihmislaumoja, sillä kaupunkiin kootut äärettömät ruokavarastot olivat palaneet ja uusien hankkimista ei kukaan tämän yleisen, hirmuisen sekasorron vallitessa ollut ajatellut. Vasta Tigellinuksen saavuttua paikalle lähetettiin sanansaattajia Ostiaan, mutta sillaikaa oli kansa ehtinyt ottaa sangen uhkaavan asenteen.

Sen talon ympärille Aqua Appian varrella, jossa Tigellinus siihen aikaan asui, oli kerääntynyt laumottain naisia ja he huusivat lakkaamatta, aamusta myöhään yöhön asti: "antakaa leipää ja asuntoa!" Pretorianeja oli komennettu paikalle suurelta leiriltä Via Salarian ja Via Nomentanan välillä, mutta turhaan koettivat he saada aikaan jonkinlaista järjestystä. Monesti ryhtyivät ihmiset tekemään heille julkista vastarintaa. Tuon tuostakin viittasivat turvattomat joukot palavaa kaupunkia ja kirkuivat: "tappakaa meidät nyt tässä tulen valossa!" He sadattelivat Caesaria, augustianeja, pretoriani-sotamiehiä, ja hämmennys kasvoi kasvamistaan. Tigellinus, joka keskellä yötä katseli hävitystä ja näki tuhansien tulien loimuavan, luuli lopulta näkevänsä vartiotulia vihollisten leireistä. Hänen käskystään oli kaupunkiin tilattu suuret määrät jauhoja ja valmiita leipiä sekä Ostiasta että kaikista lähiseudun kylistä ja kaupungeista, mutta kun ensi lähetykset yöllä saapuivat Emporiumiin, mursi kansa Aventinuksen puoleisen pääportin ja hyökkäsi ruokavarojen kimppuun, saaden aikaan hirveän sekamelskan. Liekkien valossa syntyi nyt ottelu leivistä, sillä seurauksella, että suuri osa putosi maahan. Rikkoutuneista säkeistä varisseet jauhot peittivät valkeana lumitienä koko Drusuksen ja Germanicuksen porttien välin, ja melskettä kesti kunnes sotamiehet olivat valloittaneet rakennuksen ja nuolien ja heittokeihästen avulla hajoittaneet joukot.

Tällaista hävitystä ei Rooma ollut kokenut sitten kuin Brennuksen aikana, jolloin gallialaiset olivat hyökänneet kaupunkiin. Monet vertailivatkin kauhistuksissaan tätä tulipaloa senaikaiseen. Mutta olihan toki silloin edes Kapitolium säilynyt. Nyt ympäröi Kapitoliumiakin hirveä tuliseppel. Marmori tosin ei palanut tulessa, mutta öisin, kun tuuli hetkiseksi hajoitti liekit, saattoi vuorenhuipulta nähdä Jupiterin temppelin pylväsrivien loistavan ruusunkarvaisina, muuttuneina hehkuvien hiilten näköisiksi. Brennuksen aikana oli Rooman väestö ollut rehellistä yhtenäistä kansaa, joka rakasti kaupunkiaan ja alttarejaan, mutta nyt kierteli palavan kaupungin muurien takana joukko, jossa enimmäkseen oli orjia ja vapautettuja, raivostunutta, kapinallista väkeä, joka minä hetkenä hyvänsä nälän ja hädän yllyttämänä oli valmis nousemaan kapinaan kaupunkia ja hallitusta vastaan.

Tulipalon hirveä laajuus sai kuitenkin joukonkin sydämet vapisemaan ja pidätti sen intohimojen puhkeamista. Mutta tulipalon hävityksen lisäksi oli odotettavissa nälänhätä ja taudit. Ja sitä paitsi olivat hirveät heinäkuun kuumat juuri alkaneet. Ilmaa, joka oli täynnä tulta ja aurinkoa, oli miltei mahdoton hengittää. Yö ei tuottanut minkäänlaista virkistystä, sillä silloin muuttui näyttämö täydelliseksi helvetiksi. Päivälläkin tuntui se kyllä kamalalta ja pahaa ennustavalta. Keskellä jättiläiskaupunki kukkuloillaan, muuttuneena ainoaksi tulta syökseväksi hirviöksi—ympärillä, aina Albanian vuorille asti, sanomaton sekamelska: majoja, telttoja, koppeja, ajoneuvoja, rasioita, kääröjä, kimpsuja, kampsuja, tulisijoja, kaikki paksunaan tomua ja savua. Aurinko nousi punaisena tulipalon takaa, ilma oli täynnä melua, huutoja, uhkaa, vihaa ja kauhua, miesten, naisten ja lasten kasvoissa tylsä epätoivo. Quiritit, kreikkalaiset, raa'at, vaaleasilmäiset miehet pohjoisesta, Afrikasta ja Aasiasta—kaikki olivat sekaisin. Porvarien joukossa oli orjia, vapautettuja, miekkailijoita, kauppiaita, käsityöläisiä, poikanulikoita ja sotamiehiä: oikea ihmismeri vyöryi tulisaaren ympärillä.

Kaikenkaltaiset huhut liikuttelivat tätä merta niinkuin tuuli aaltoja. Uutiset olivat suotuisia tai vähemmin suotuisia. Kerrottiin, että Emporiumiin oli saapunut määräämättömän paljo viljaa ja vaatteita, joita ilmaiseksi piti jaettaman kansalle. Niinikään tiedettiin, että Aasian ja Afrikan maakunnissa oli Caesarin käskystä ryöstetty kaikki aarteet ja rikkaudet, jotta ne jaettaisiin Rooman asukkaille. Jokaisen piti muka saada niin paljon, että hän voisi rakentaa oman talon. Samaan aikaan liikkuili kuitenkin sellaisiakin uutisia, että vesijohtovesi on myrkytetty ja että Nero aikoo hävittää kaupungin maan tasalle muuttaakseen Kreikkaan tai Egyptiin ja sieltä alkaakseen hallita maailmaa. Kaikki huhut levisivät salaman nopeudella. Kansa oli taipuvainen uskomaan niihin kaikkiin, ja ne yllyttivät sen paikalla mielialaa vastaaviin tunteenpurkauksiin, milloin toivoon, milloin vihaan, pelkoon tai raivoon. Vihdoin joutui tämä tuhansiin nouseva, kirjava joukko kuin kuumeeseen. Sama usko, joka oli voittanut jalansijaa kristityissä, että nimittäin maailma pian hävitettäisiin tulella, oli levinnyt myöskin jumalien tunnustajien joukkoon ja voitti päivä päivältä enemmän alaa. Ihmiset menivät tainnoksiin tai tulivat mielipuoliksi. He luulivat pilvestä, joita tuliloimut valaisivat, näkevänsä jumalien katselevan maailman häviötä. Silloin korottivat he kätensä heitä kohti, rukoilivat heiltä armoa tai kiroilivat heitä.

Sillaikaa hajoittivat sotamiehet kaupunkilaisten avulla taloja Esquilinuksella, Caeliuksella ja Tiberin takana, ja tämän toimenpiteen kautta pelastui todella joku osa kaupunkia. Mutta määräämättömät aarteet, joita vuosikymmenten voitoilla oli keräilty, korvaamattoman kalliit taideteokset, ihanat temppelit ja mitä kallisarvoisimmat muistomerkit roomalaisesta menneisyydestä ja roomalaisten vallan loistosta paloivat poroksi. Koko kaupungista pelastui ainoastaan muutamia laitimaisia osia ja kymmeniätuhansia ihmisiä jäi kodittomiksi. Jotkut levittelivät sellaisiakin huhuja, että sotamiehet hajoittavat taloja vain siitä syystä, ettei kaupungista jäisi kiveä kiven päälle, eikä suinkaan ehkäistäkseen tulen vauhtia. Tigellinus rukoili joka kirjeessään Caesaria tulemaan Roomaan, jotta hän läsnäolollaan rauhoittaisi raivostuneen kansan. Mutta Nero ei liikahtanut ennen kuin "domus transitoria" oli syttynyt tuleen, ja kiire tuli hänelle sitten vasta, kun hän pelkäsi sen hetken luistavan käsistään, jolloin tulipalo olisi saavuttanut mahtavuutensa huipun.