NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Tuli oli jo päässyt Via Nomentanalle asti, mutta samassa kääntyi tuuli. Liekit vetäytyivät silloin Via Latalle ja Tiberiin päin, ympäröivät Kapitoliumin, levisivät Forum Boariumille, hävittivät kaikki mitä ennen olivat säästäneet ja likenivät uudestaan Palatinusta. Tigellinus, joka oli koonnut ympärilleen kaikki pretorianien voimat, lähetti lähettämistään sanansaattajia Caesaria vastaan, huomauttamaan, että Caesar vain pitäisi varansa: tulipalo on tosin vielä yltymässä, mutta ennen pitkää komea näytelmä jo saattaa alkaa riutua. Nero tahtoi sentään vasta yön aikana saapua perille, jotta palavan kaupungin kuva olisi nautittavammillaan. Hän pysähtyi siis Aqua Albanan seuduille, kutsutti telttaansa tragikko Alituruksen, harjoitti hänen avullaan sopivia asentoja, kasvojen ilmeitä ja liikkeitä sekä neuvotteli siitä, miten käsivarret olivat pidettävät lausuessa sanoja: "oi pyhä kaupunki, mi lujemmalta Ida-vuorta näytit"—olivatko molemmat käsivarret pidettävät ylhäällä vai pitikö toisen käden pidellä forminksia ja toisen riippua suorana pitkin kylkeä, tai oliko ainoastaan yksi käsivarsi nostettava ilmaan. Sillä nämä kysymykset olivat hänen mielestään sinä hetkenä tärkeämmät kaikkea muuta. Illansuussa hän vihdoin läksi liikkeelle ja kysyi vielä silloin Petroniukselta, eikö hävitykselle pyhitettyjä runoja välttämättömästi olisi höystettävä muutamilla komeilla, jumalia vastaan tähdätyillä kirouksilla, ja eikö taiteenkin kannalta katsoen sellaisten aivan välittömästi täytyisi puhjeta ilmoille ihmisen suusta, joka paraikaa kadottaa isänmaansa.
Puoliyön aikaan hän ja hänen mahtava hovinsa vihdoin likeni kaupungin muureja. Saatossa oli laumoittain hoviherroja, senaattoreja, ritareja, vapautettuja, orjia, naisia ja lapsia. Kuusitoistatuhatta pretoriania oli asetettu molemmin puolin tietä valvomaan, että Caesar rauhassa ja vaaratta saisi kulkea, sekä pitämään raivostunutta kansaa sopivan matkan päässä. Kun kansa sai nähdä kulkueen, rupesi se sadattelemaan, huutamaan ja viheltämään, mutta ei uskaltanut hyökätä kimppuun. Kuului sentään kättentaputuksiakin, sillä roskaväki, joka ei ollut omistanut mitään ja joka niinmuodoin ei ollut saattanut mitään kadottaakaan, toivoi, että sille nyt jaettaisiin jyviä, oliveja, vaatteita ja rahaa vielä anteliaammin kuin ennen. Vihdoin hukkuivat sentään sekä huudot että vihellykset ja kättentaputukset torvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Tigellinus oli näet käskenyt ottaa vastaan Caesarin tällaisella kunnianosoituksella. Päästyään Ostian portille pysähtyi Nero hetkeksi ja virkkoi: "minä kodittoman kansan koditon valtias, mihin kallistan yöksi onnettoman pääni!" Sitten hän sivuutti Clivus Dalphinin ja nousi varta vasten valmistettuja portaita myöten Appian vesijohtokaarelle. Häntä seurasivat augustianit ja laulajat sitroineen, luuttuineen ja muine soittokoneineen.
Kaikki pidättivät henkeään, odottaen että hän lausuisi joitakin suuria sanoja, jotka, kunkin oman turvallisuuden vuoksi, olisivat mieleen painettavat. Mutta hän seisoi juhlallisena, mykkänä, puettuna purppuraisiin vaatteisiin, päässä kultainen laakeriseppel, ja katseli liekkien yhä yltyvää valtaa. Kun Terpnos ojensi hänelle kultaisen luutun, nosti hän silmänsä taivasta kohti, jota liekit punailivat, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut innostusta.
Kansa näki Caesarinsa seisomassa tulipalon verenkarvaisessa loistossa ja osoitteli häntä sormellaan. Etempänä puhisivat tulikäärmeet, ja Rooman ikuiset, pyhät muistomerkit paloivat poroksi: paloi Herkuleksen temppeli, jonka Evander oli pystyttänyt, Jupiter Statorin temppeli, Lunan temppeli, joka oli rakennettu vielä Servius Tulliuksen aikana, Numa Pompiliuksen talo ja Vestan asunto ynnä Rooman kansan kotijumalat. Liehuvien tuliharjojen lomitse saattoi tuon tuostakin nähdä Kapitoliumin. Rooman entisyys, Rooman henki paloi poroksi, mutta Caesar itse seisoi luuttu kädessä ja kasvoillaan tragillisen näyttelijän naamio. Hän ei ajatellut häviävää isänmaataan, vaan runorakennetta ja sanoja, joilla parhaiten voisi kuvata hävitystä, herättää suurinta hämmästystä ja parhaiten saada yleisön puhkeamaan kättentaputuksiin.
Hän vihasi kaupunkia, vihasi sen asukkaita ja rakasti yksin omia laulujaan ja runojaan. Sentähden hän sydämestään iloitsi, että hän vihdoin oli saanut nähdä murhenäytelmän, jommoista hän oli kuvannut. Runoseppä riemuitsi, lausuja oli innoissaan, vaikuttavien temppujen etsijä nautti kauheasta näytelmästä ja ajatteli ihastuneena, että Trojan hävitys tämän jättiläiskaupungin häviön rinnalla oli ollut leikintekoa. Saattoiko hän enempää toivoa? Paloihan tuossa Rooma, maailmaa hallitseva Rooma, ja hän, Caesar, seisoi vesijohtokaaren päällä, kädessään kultainen luuttu, kaikkien nähtävänä, puettuna purppuraan, hämmästyttävänä, komeana ja runollisena. Vähät siitä että kansanjoukko tuolla etempänä, hämärässä, murisi ja raivosi. Muriskoon! Vuosisadat vaihtuvat, tuhannet vuodet kuluvat, mutta aina ovat ihmiset muistelevat ja ylistelevät runoilijaa, joka tällaisena yönä lauloi Trojan hävitystä ja paloa. Mitä on hänen rinnallaan Homeros? Mitä on hänen rinnallaan itse Apollo forminkseineen!
Nero nosti kätensä, kosketti kieliä ja puhkesi Priamon sanoihin:
"Oi isäini pesä, oi kallehin kehto!…"
Täällä taivasalla, tulipalon huristessa ja tuhansiin nousevan kansanjoukon melutessa tuntui hänen äänensä kummallisen vähäpätöiseltä, heikolta ja epävarmalta. Soittokoneiden helinä oli kuin kärpästen surinaa. Mutta senaattorit, virkamiehet ja augustianit, jotka kaikki olivat kerääntyneet vesijohtokaarelle, painoivat alas päänsä ja kuuntelivat äänettömässä ihastuksessa. Nero lauloi kauan ja hänen laulunsa kävi yhä surullisemmaksi. Kun hän hetkiseksi vaikeni kootakseen henkeä, toisti laulajien kuoro viimeiset säkeet. Sitten Nero—liikkeellä, jonka Aliturnus oli opettanut—riuhtaisi hartioiltaan tragillisen "syrman", kosketteli kieliä ja jatkoi lauluaan. Kun edeltäkäsin sävelletty runo vihdoin loppui, rupesi hän improvisoimaan ja etsimään suuria vertauksia, joilla voisi kuvata edessään olevaa näytelmää. Hänen kasvonsa alkoivat muuttua. Hän totisesti ei surrut syntymäkaupungin häviötä, mutta hän nautti ja ihastui omien sanojensa juhlallisesta soinnusta siihen määrään, että hän äkkiä päästi luutun kolahtamaan maahan ja kääriytyi »syrmaansa». Siinä hän sitten seisoi aivan kuin kivettyneenä, muistuttaen jotakin Palatinuksen pihaa koristavaa Niobidi-kuvaa.
Vähän aikaa vaikenivat kaikki, sitten nousi kättentaputusten myrsky. Mutta etempää kuului kansanjoukon ulvonta. Kukaan ei enää epäillyt, että Caesar oli poltattanut kaupungin vain valmistaakseen itselleen näytelmän ja tehdäkseen tapahtumasta laulun. Kun Nero kuuli huudot sadoistatuhansista kurkuista, kääntyi hän augustianien puoleen, ja hänen kasvonsa olivat surulliset. Hän hymyili tyyntä hymyä, kuten ihminen, jota on kohdeltu väärin mutta joka alistuu kohtaloonsa.