"Kas noin paljon arvoa quiritit antavat minulle ja runoilleni," virkkoi hän.
"Roistot!" vastasi Vatinius, "käske, herra, pretorianien hyökätä heidän kimppuunsa."
Nero kääntyi nyt Tigellinuksen puoleen:
"Saatanko luottaa sotamiesten uskollisuuteen?"
"Saatat, jumalallinen," vastasi prefekti.
Mutta Petronius kohautti olkapäitään.
"Heidän uskollisuuteensa kyllä saatat luottaa, mutta et heidän lukumääräänsä. Pysy vain paikoillasi, sillä täällä olet parhaimmassa turvassa. Kansa on rauhoitettava."
Seneca ja konsuli Licinius olivat samaa mieltä. Raivo laaksossa yltyi yltymistään. Kansa hankki aseikseen kiviä, telttapaaluja, laudanpätkiä, joita se kiskoi irti ajopeleistä, ja kaikkinaisia rautaesineitä. Jonkun ajan perästä saapui muutama kohortinpäämies ilmoittamaan, että joukko ahdistaa pretorianeja sekä että sotamiehet suurimmalla vaivalla puolustavat linjaa. He eivät sentään uskalla ryhtyä mihinkään, koskeivät ole saaneet käskyä hyökätä kansan kimppuun.
"Jumalat!" huudahti Nero "mikä yö! Toisella puolen tulipalo, toisella raivoisa ihmismeri!"
Hän rupesi taasen etsimään sanoja, joilla kauneiten voisi kuvata hetken vaaraa, mutta samassa hän näki kaikkien ympärillä seisovien kalpeat, hätääntyneet kasvot, ja silloin hänkin pelästyi.