"Panem et circenses!… Leipää ja sirkusleikkejä!"
Petronius kääriytyi togaansa ja pysyi jonkun aikaa liikkumattomana. Hän oli valkeassa puvussaan kuin marmorikuva. Rähinä yltyi, se voitti jo tulipalonkin räiskeen, levisi joka taholle ja tuntui tulevan yhä syvemmältä, mutta lähettiläällä nähtävästi vielä oli jotakin sanomista, koska hän yhä odotti.
Vihdoin hän taasen heilautti kättään, kehoittaen kansanjoukkoa vaikenemaan, ja virkkoi:
"Lupasin teille panem et circenses, mutta korottakaa nyt te puolestanne huuto Caesarin kunniaksi, joka teidät ruokkii ja vaatettaa. Sitten saatte, ihmisrääsyt, panna levolle, sillä päivä alkaa pian sarastaa."
Näin lausuttuaan käänsi hän hevosensa, läiskäytti keveästi kepillään päihin ja kasvoihin, jotka sattuivat olemaan tiellä, ja ratsasti hitaasti pretorianien rivejä kohti.
Hetkisen perästä hän jo oli vesijohtokaarella. Siellä vallitsi hirveä kauhistus. Herrat olivat nimittäin ymmärtäneet väärin huudon panem et circenses ja luulleet, että kansanjoukko oli päästänyt ilmoille uuden vihanpurkauksen. Eivät he myöskään olleet saattaneet odottaa, että Petronius suoriutuisi pälkähästä. Kun siis Nero sai hänet nähdä, karkasi hän aina portaille asti ja kysyi, kasvot kalpeina mielenliikutuksesta:
"No mitä? Miten siellä asiat nyt käyvät? Tuleeko todella ottelu?"
Petronius veti ilmaa keuhkoihinsa, hengitti syvältä ja virkkoi:
"Kautta Polluxin! kuinka he hikoilevat ja haisevat! Antakoon joku minulle kiireesti »epilimmaa», sillä muuten pyörryn."
Sitten hän kääntyi Caesarin puoleen.