NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Apostolin sanat valoivat luottamusta kristittyjen sieluihin. Tosin maailmanloppu heidän mielestään aina oli likellä, mutta he alkoivat taasen uskoa, ettei hirveä tuomio ehkä aivan vielä tule ja että he ehkä vielä saavat nähdä Neron herrauden—ja se oli heidän silmissään samaa kuin Antikristuksen herraus—loppuvan, sekä Jumalan koston saavuttavan hänet hänen rikostensa takia. Kun he siis olivat rukoilleet ja saaneet sydämilleen vahvistusta, alkoivat he poistua maakuopasta erotakseen kukin haaralleen ja palatakseen piilopaikkoihinsa, ehkäpä Tiberinkin taakse, koska oli kerrottu, että tuli muutamissa kohdin oli saatu sammumaan ja että se tuulen kanssa oli kääntynyt poispäin joesta sekä että se, hävitettyään kaikki mitä saattoi hävittää, vihdoin oli lakannut leviämästä.
Apostolikin jätti Vinitiuksen ja Chilonin seurassa maakuopan. Nuori tribuni ei uskaltanut häiritä hänen rukoustaan, vaan kulki jonkun aikaa äänetönnä, rukoillen armoa silmillään ja vavisten tuskasta. Mutta monet monituiset ihmiset tulivat suutelemaan apostolin kättä tai vaatteen lievettä, äidit ojensivat lapsensa hänen puoleensa, toiset heittäytyivät polvilleen pimeään, pitkään eteiseen, nostivat lamput ilmaan ja rukoilivat siunausta. Sitäpaitsi asteli heidän rinnallaan toisia, jotka veisasivat virsiä. Ei siis ilmaantunut sopivaa hetkeä kysymysten tekemiseen eikä vastausten antamiseen. Samoin oli ollut maakuopassa. Vasta kun apostoli kolme kertaa oli siunannut kaikki ja tultiin väljemmille aloille, jonne palava kaupunki jo näkyi, kääntyi hän Vinitiuksen puoleen ja lausui:
"Älä pelkää. Tässä likellä on kivenhakkaajan asunto, josta tapaamme Lygian, Linuksen ja Lygian uskollisen palvelijan. Kristus, joka on määrännyt tytön omaksesi, on suojellut hänet sinulle."
Vinitius horjahti ja jäi nojautumaan kalliota vastaan. Matka Antiumista, tapaukset muurien ulkopuolella, Lygian etsiminen polttavan savun keskeltä, unettomuus ja hirveä levottomuus olivat heikentäneet hänen voimiaan, ja kun hän nyt kuuli, että se, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa, on tässä likellä ja että hän pian saa hänet nähdä, niin menivät hänen viimeisetkin voimansa. Hän kävi äkkiä niin heikoksi, että lankesi apostolin jalkain juureen, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja jäi siihen, saamatta sanaa suustaan.
Apostoli, joka tahtoi torjua luotaan kaikki kiitokset ja kunnianosoitukset, lausui:
"Älä kiitä minua! Anna kunnia Kristukselle!"
"Mikä kelpo jumala!" virkkoi Chilon. "Mutta mihin minä oikeastaan panen muulit, jotka tuolla odottavat meitä?"
"Nouse ja seuraa minua," sanoi Pietari tarttuen nuorukaisen käteen.
Vinitius nousi. Loimujen valossa saattoi nähdä, että mielenliikutus oli pusertanut kyyneliä hänen kalpeille kasvoilleen. Hänen huulensa värisivät ikäänkuin hän olisi rukoillut.