Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen, osoitti Lygiaa ja jatkoi:
"Ota neito, jonka Jumala sinulle on määrännyt, ja pelasta hänet.
Lähteköön Linus, joka on sairas, ja Ursus mukaanne."
Mutta Vinitius, joka rakasti apostolia kiihkeän luontonsa koko voimalla, huudahti:
"Vannon sinulle, opettaja, etten jätä sinua tänne turmion omaksi."
"Siunatkoon sinua Jumala hyvästä tahdostasi," vastasi apostoli, "mutta etkö ole kuullut, että Kristus kolme kertaa sanoi minulle meren rannalla: »ruoki minun lampaitani!»"
Vinitius vaikeni.
"Jos siis sinä, jonka haltuun ei kukaan ole uskonut minua, sanot, ettet jätä minua turmion omaksi, niin kuinka minä jättäisin laumani onnettomuuden päivänä? Kun merellä kävi myrsky ja kun me kaikki pelkäsimme sydämissämme, niin ei Hänkään jättänyt meitä. Eikö siis minun, palvelijan, pidä seurata Herrani jälkiä?"
Linus nosti nyt laihtuneet kasvonsa ja kysyi:
"Entä minun, oi Herran huoneenhaltija, eikö minun pidä seurata sinun esikuvaasi?"
Vinitius rupesi sivelemään kädellään otsaansa, ikäänkuin hän olisi taistellut itseään vastaan tai hengissä ruoskinut itseään. Sitten hän tarttui Lygian käteen, ja hänen äänessään värisi roomalaisen soturin päättäväisyys, kun hän virkkoi: