Rooman neljästätoista kaupunginosasta säilyi ainoastaan neljä, niihin luettuna Tiberin-takainen puoli. Muut joutuivat liekkien uhreiksi. Kun kekäleläjät vihdoin olivat hiiltyneet, jäi jäljelle ääretön, harmaa, surullinen ja kuollut ala, joka ulottui Tiberistä Esquilinukseen ja jossa mustat uunit törröttivät riveissä kuin muistopatsaat hautausmaalla. Päivän aikaan liikkuili näiden patsaiden joukossa juhlallisia ihmisjoukkoja etsimässä kalliita esineitä tai rakkaiden omaisten luurankoja. Öisin ulvoivat koirat tuhkaläjillä, entisten talojen paikoilla.
Koko se anteliaisuus ja avuliaisuus, jota Caesar oli osoittanut joukolle, ei pystynyt tukahuttamaan mielenkuohua ja panettelua. Tyytyväisiä olivat yksin rosvot, varkaat ja kodittomat kerjäläiset, jotka nyt saivat syödä, juoda ja ryöstää minkä jaksoivat. Mutta ihmiset, jotka olivat kadottaneet rakkaimmat omaisensa ja koko omaisuutensa, eivät tyytyneet siihen, että puutarhat avattiin, että viljaa ja lahjoja jaettiin sekä että luvattiin panna toimeen kilpaleikkejä. Heidän onnettomuutensa oli liian suuri ja liian kuulumaton. Ne, joiden sydämissä vielä kyti jonkinlainen kipinä rakkautta syntymäkaupunkiin ja isänmaahan, joutuivat epätoivoihinsa ajatellessaan, että vanhan "Rooman" nimi oli nyt häviävä maan päältä ja että Caesar sen tuhkasta aikoi nostaa uuden kaupungin, jolla tulisi olemaan Neropoliksen nimi. Tyytymättömyyden aalto kasvoi ja paisui päivä päivältä, ja vaikka augustianit yhä mairittelivat ja Tigellinus valehteli kuten ennenkin, ajatteli Nero, joka yhtä herkästi kuin muutkin Caesarit kaipasi joukon suosiota, pelolla ja vavistuksella sitä kovaa taistelua elämästä ja kuolemasta, joka hänen oli taisteltava patricioiden ja senaatin kanssa ja jossa hän helposti saattoi joutua tappiolle. Yhtä levottomat olivat augustianitkin, sillä joka aamu saattoi tuottaa heille turmion. Tigellinus ehdotteli, että tuotettaisiin muutamia legionia Vähästä-Aasiasta. Vatinius, jonka oli tapana nauraa silloinkin, kun hän sai korvapuustin, tuli pahalle päälle; Vitellius kadotti ruokahalunsa.
Toiset augustianit neuvottelivat keskenään, miten vaara olisi torjuttava, sillä kaikki tiesivät, että jos kapina syttyy ja Caesar saa surmansa, niin ei yksikään augustianeista—paitsi mahdollisesti Petronius—hengissä pääse leikistä. Neron hullutuksista syytettiin nimittäin heidän vaikutustaan ja kaikki hänen rikoksensa pantiin heidän niskoilleen. Kansa vihasi heitä paljon enemmän kuin Neroa.
He miettivät päänsä halki, miten he saisivat kansan epäluulon tulipalon alkuunpanosta käännetyksi toisaalle. Mutta jos heidän onnistui turvata oma henkensä, täytyisi heidän myöskin puhdistaa Caesar kansan tuomiosta, sillä muutoin ei kukaan uskoisi, että he olivat viattomat onnettomuuteen. Tigellinus rupesi nyt neuvottelemaan Domitius Aterin ja yksin Senecankin kanssa, jota hän ei kärsinyt. Poppaea, joka hyvin tunsi, että Neron turmio olisi tuottanut hänellekin hukan, kysyi neuvoa uskonheimolaisiltaan ja hebrealaisilta papeilta. Oli nimittäin yleisesti tunnettu asia, että hän jo monta vuotta oli tunnustanut Jehovan uskoa. Nero katseli asiaa omalta kannaltaan. Se näytti hänen silmissään milloin hirveältä, milloin lystikkäältä, ja mielialansa mukaan hän milloin oli kauhistuksissaan, milloin huvitteli kuin lapsi. Ennen kaikkea hän sentään koetti vainuta, mitä oli tulossa.
Kerran oli Tiberiuksen pelastetussa talossa pidetty pitkä neuvottelu, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Petronius oli sitä mieltä, että ikävyyksien välttämiseksi oli paras matkustaa Kreikkaan, Egyptiin ja Vähään-Aasiaan. Olihan matka päätetty jo aikoja sitten, mitä siinä enää oli siirtämistä tuonnemmaksi, kun olo Roomassa muutenkin oli ikävä ja vaarallinen.
Caesar ihastui tähän neuvoon, mutta hetkisen mietittyään virkkoi Seneca:
"Helppo sinne on lähteä, mutta vaikeampi sieltä on palata."
"Kautta Herakleksen!" vastasi Petronius. "Sopisihan palata aasialaisten legionien etunenässä."
"Sen teenkin!" huudahti Nero.
Mutta Tigellinus asettui vastarintaan. Hän ei itse puolestaan ollut keksinyt mitään neuvoa, ja jos Petroniuksen esitys vain olisi syntynyt hänen omassa päässään, olisi hän pitänyt sitä kerrassaan pelastavana, mutta nyt tuntui hänestä sietämättömältä, että Petronius taasen esiintyi ainoana miehenä, joka vaaran hetkenä kykeni antamaan neuvoja ja pelastamaan heidät kaikki pälkähästä.