"Tigellinus," virkkoi hän hetkisen perästä, "sinä poltit Rooman!"
Läsnäolijat säpsähtivät. He ymmärsivät, että Caesar oli lakannut laskemasta leikkiä ja että käännekohta asiain kulussa nyt oli tullut.
Tigellinuksen kasvot menivät irvaan kuin koiran, joka valmistuu puremaan.
"Poltin Rooman sinun käskystäsi," vastasi hän.
He jäivät tuijottamaan toisiinsa kuin pahat henget. Äänettömyys oli niin ehdoton, että saattoi kuulla atriumissa lentelevien kärpästen surinan.
"Tigellinus," virkkoi Nero, "rakastatko minua?"
"Tiedäthän sen, herra!"
"Uhraudu minun puolestani!"
"Jumalallinen Caesar," vastasi Tigellinus, "miksi ojennat minulle suloisen juoman, jota minun ei ole lupa viedä huulilleni? Kansa on jo raivoissaan ja vimmoissaan—tahdotko, että pretorianitkin vimmastuisivat?"
Vaaran tunne valtasi kaikki läsnäolijat niin, että heidän selkäpiitänsä karmi. Tigellinus oli pretorianien prefekti, ja hänen sanansa sisälsivät selvän uhkauksen. Itse Nerokin ymmärsi sen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.