"Onko olemassa rangaistuksia ja tuskia, jotka olisivat sellaisten rikosten arvoiset?… Mutta jumalat kyllä lohduttavat minua ja Tartaruksen avulla keksin kansaraukalleni näytelmiä, joista se vielä vuosisatojen kuluttua kiittää minua."
Petroniuksen otsa peittyi pilviin. Hän ajatteli vaaraa, joka uhkasi Lygiaa, hänen rakastettua Vinitiustaan ja kaikkia muita, joiden opin hän tosin oli hylännyt, mutta joiden viattomuudesta hän oli vakuutettu. Sitäpaitsi hän ajatteli niitä verisiä huveja, jotka nyt olivat alkavat ja joita hänen estetinen silmänsä ei voinut kärsiä. Tärkein oli hänelle sentään seuraava ajatus: »minun täytyy pelastaa Vinitius, joka tulee hulluksi, jos tuo kristitty tyttö saa surmansa», ja tämä päätös voitti kaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, että hän nyt ryhtyy vaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elämänsä aikana.
Hän rupesi kuitenkin puhumaan tavalliseen huolettomaan ja vapaaseen tapaansa, kuten aina, kun hän arvosteli tai nauroi Caesarin ja augustianien epäestetisiä puuhia:
"Niin, olettehan te nyt löytäneet sopivat uhrit! Hyvä on! Saatattehan lähettää heidät arenalle tai pukea heidät »kidutustunicaan». Hyvä kyllä! Mutta kuulkaa minua: teidän käsissännehän on valta, teidän käsissänne pretorianit, teidän käsissänne voima—olkaa siis rehelliset edes silloin, kun ei kukaan vieras ole kuulemassa. Pettäkää kansaa, mutta älkää pettäkö itseänne. Saatattehan antaa kristityt kansan käsiin, saatattehan määrätä heille mitä kärsimyksiä hyvänsä, mutta olkaa toki siksi rohkeat, että itsellenne uskallatte tunnustaa, etteivät he ole polttaneet Roomaa!… Hyi! Te sanotte minua arbiter elegantiarumiksi— tietäkää siis, etten minä siedä huonoja komedioja. Hyi! kuinka tämä kaikki muistuttaa teatterivajaa Porta Asinarian luona, jossa näyttelijät huvittavat ulkokaupungin roskaväkeä näyttelemällä jumalia ja kuninkaita, mutta näytännön loputtua kulauttavat kurkkuunsa hapanta viiniä ja sipulia tai saavat selkäänsä. Olkaa todella jumalia ja kuninkaita! Vakuutan, että teillä on oikeutta siihen. Sinä, Caesar, uhkasit meitä tulevien vuosisatojen tuomiolla, mutta muista, että ne tulevat langettamaan tuomion sinustakin. Kautta jumalallisen Clion! Maailman valtias Nero, jumala Nero poltti Rooman, sillä hän oli yhtä mahtava maan päällä kuin Zeus on Olympossa. Runoilija Nero rakasti runoutta siihen määrään, että hän runouden tähden uhrasi isänmaansa! Maailman alusta asti ei kukaan ole uskaltanut tehdä sellaista. Rukoilen sinua yhdeksän Libethridin nimessä: älä kieltäydy sellaisesta kunniasta, sillä vuosisadat ovat lauluin ylistävät sinua. Mitä Priamo on sinun rinnallasi? mitä Agamemnon? mitä Akhilleus? mitä itse jumalat? Tosin ei Rooman polttamista sanota hyväksi teoksi, mutta se on suuri ja tavaton! Minä vakuutan sinulle, ettei kansa ole satuttava kättään sinuun. Ei ikinä! Luota minuun. Kavahda itseäsi alentumasta tekoihin, jotka eivät ole sinun arvoisiasi, sillä—sinua uhkaa tulevien vuosisatojen tuomio. Ne saattavat sanoa: »Nero poltti Rooman, mutta ollen sekä pelkurimainen Caesar että pelkurimainen runoilija ei hän uskaltanut tunnustaa suurtekoa omakseen, vaan syyti syyn syyttömien niskoille»."
Petroniuksen sanat tekivät Neroon tavallisesti syvän vaikutuksen, mutta tällä kertaa Petronius selvästi tiesi käyttävänsä viimeistä keinoaan: parhaimmassa tapauksessa se saattoi pelastaa kristityt, mutta paljoa helpommin se saattoi tuottaa hänelle itselleen turmion. Ei hän sentään hetkeäkään epäillyt, sillä koskihan asia Vinitiusta, jota hän rakasti, ja olihan samalla tilaisuus koetella onnea, ja se häntä aina oli viehättänyt. »Arpa on heitetty», mietti hän itsekseen. »Saammepa nähdä, mikä mieli apinassa pääsee voitolle: oma nahka vaiko maine hänelle on rakkaampi.»
Sielussaan hän ei sentään laisinkaan epäillyt, ettei pelko pääsisi voitolle.
Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Poppaea ja kaikki muut läsnäolijat tuijottivat Neron silmiin kuin taivaankaareen. Nero puolestaan rupesi oikomaan ylähuultaan, joten se tuli aivan likelle sieramia. Hänellä oli tapana tehdä sillä lailla, kun hän ei tietänyt mihin hän ryhtyisi. Vihdoin inho ja huoli selvästi kuvastuivat hänen kasvoillaan.
"Herra," virkkoi sen nähdessään Tigellinus, "salli minun lähteä täältä, koska täällä tahdotaan syöstä sinun persoonasi turmioon ja koska sinua täällä sanotaan pelkurimaiseksi Caesariksi, pelkurimaiseksi runoilijaksi, murhapolttajaksi ja kulhariksi, sillä korvani eivät saata sietää sellaisia sanoja."
"Olen joutunut tappiolle," ajatteli Petronius. Hän kääntyi Tigellinuksen puoleen katsein, jolla suuri herra ja hienostunut mies katselee alhaista kerjäläistä. Tigellinus joutui suuresti hämilleen.
"Tigellinus," virkkoi Petronius, "sinua minä sanoin näyttelijäksi, sillä sinä näyttelet tänäkin hetkenä."