Samassa astui Poppaea ja hänen perässään Tigellinus huoneeseen. Kaikkien silmät kääntyivät ehdottomasti heihin. Ei ollut voittaja ikinä niin ylpeänä astunut Kapitoliumille kuin Tigellinus tällä hetkellä seisahtui Caesarin eteen.
Hän rupesi puhumaan hitaalla, merkitsevällä äänellä, josta kuului ikäänkuin raudan kalske.
"Kuule minua, Caesar, sillä nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon. Kansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitä yksi uhri, se tahtoo tuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedätkö, keitä kristityt ovat? Enkö ole kertonut sinulle heidän rikoksistaan, heidän hulluista juhlamenoistaan ja heidän ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu tuleen? Kansa vihaa ja epäilee heitä. Kukaan ei ole nähnyt heitä temppeleissä, sillä he pitävät meidän jumaliamme pahoina henkinä; eivät he käy Stadiumissa katsomassa kilpa-ajoja eivätkä kristityt ikinä ole kunnioittaneet sinua kättentaputuksilla. Kukaan heistä ei koskaan ole tunnustanut sinua jumalaksi. He ovat ihmissuvun vihollisia, he ovat kaupungin ja sinun vihamiehiäsi. Kansa on raivoissaan sinulle, mutta ethän sinä, Caesar, käskenyt polttaa Roomaa, enkä minä sitä polttanut… Kansa tahtoo kostoa—saakoon se himonsa tyydytetyksi! Kansa epäilee sinua—kääntäkäämme se epäluulo toisaalle!"
Aluksi kuunteli Nero kummissaan Tigellinuksen sanoja, mutta vähitellen hänen näyttelijäkasvonsa alkoivat muuttua ja ilmaista vihaa, sääliä, myötätuntoisuutta ja kiihkoa. Äkkiä hän nousi, viskasi yltään togan, joka valui hänen jalkainsa juureen, nosti molemmat kätensä korkeutta kohti ja viipyi hetkisen äänetönnä siinä asennossa.
Vihdoin hän avasi suunsa ja lausui traagillisen näyttelijän äänellä:
"Zeus, Apollo, Hera, Athene, Persephone ja te kaikki kuolemattomat jumalat, miksi ette rientäneet avuksemme? Mitä tämä onneton kaupunki on tehnyt noille julmureille, kun he siihen määrään unohtivat kaiken inhimillisyytensä, että polttivat sen?"
"He ovat ihmissuvun ja sinun vihollisia!" virkkoi Poppaea.
Muutkin rupesivat nyt huutamaan:
"Rankaise murhapolttajia! Jumalatkin vaativat kostoa."
Nero istuutui, päästi pään painumaan rinnalleen ja vaikeni taasen, ikäänkuin häijyys, jolle hän oli korvansa kallistanut, olisi huumannut häntä. Mutta hetkisen perästä hän ravisti käsiään ja virkkoi: