"Ehkä Petroniuskin?" kysäisi Tigellinus kiihkeästi.
Chilon kierteli, väänteli käsiään ja virkkoi:
"Ihmettelen tarkkanäköisyyttäsi, herra! Oi! … se on hyvin mahdollista, se on hyvin mahdollista!"
"Nyt ymmärrän, miksi hän niin puolusti kristittyjä."
Nero rupesi nauramaan.
"Petronius kristittynä!… Petronius elämän ja nautinnon vihollisena! Ei, älkää nyt hullutelko älkääkä kehoittako minua uskomaan sitä, sillä silloin lakkaan uskomasta kaikkeen, mitä te olette minulle puhuneet."
"Jalosukuinen Vinitius ainakin on ruvennut kristityksi, herra. Vannon kautta valon, joka sinusta lähtee, että puhun totta, ja ettei minua mikään niin inhoita kuin valhe. Pomponia on kristitty, pikku Aulus on kristitty, samaten Lygia ja Vinitius. Palvelin häntä uskollisesti, mutta palkaksi antoi hän Glaucuksen pyynnöstä ruoskia minua, vaikka olen vanha ja vaikka silloin olin sairas ja nälkäinen. Vannoin kautta Hadeksen, etten sitä unohda. Oi herra, kosta vääryydet, jotka olen saanut kärsiä, ja minä toimitan käsiisi apostoli Pietarin, Linuksen, Cletuksen, Glaucuksen, Crispuksen, vanhimmat, Lygian ja Ursuksen, minä osoitan teille satoja ja tuhansia kristittyjä, osoitan teille rukoushuoneet ja hautausmaat. Heitä on niin paljon, etteivät he mahdu kaikkiin teidän vankiloihinne!… Ilman minua ette heitä löytäisi. Tähän saakka olen filosofiasta etsinyt lohdutusta suruuni, sallikaa minun nyt saada lohtua armosta, joka päälleni vuotaa!… Olen vanha enkä vielä ole saanut elää—sallikaa elämäni nyt alkaa!…"
"Vai tahdot stoikkona istua ylelliseen pöytään," sanoi Nero.
"Joka antautuu sinun palvelukseesi, sen pöytä täyttyy itsestään."
"Et erehdy, filosofi."