Mutta Poppaea ei ollut unohtanut vihamiehiään. Hänen rakastumisensa Vinitiukseen oli tosin ollut vain hetkellistä, mustasukkaisuuden, vihan ja loukatun itserakkauden synnyttämää mielitekoa, mutta nuoren patricion kylmäkiskoisuus oli kuitenkin syvästi koskenut häneen ja täyttänyt hänen sydämensä katkeralla vihalla. Jo se, että hän oli uskaltanut pitää toisesta enemmän kuin hänestä, tuntui hänestä rikokselta, joka vaati kostoa. Lygiaa hän taas oli vihannut ensi hetkestä, koska pohjoisen liljan kauneus heti oli saattanut hänet levottomaksi. Petronius oli puhunut tytön liian kapeista lanteista—saattoihan hän Caesarin päähän mättää mitä tahtoi, mutta ei Augustan päähän. Tuntijana oli Poppaea heti ensi silmäykseltä ymmärtänyt, että koko Roomassa yksin Lygia saattoi kilpailla hänen kanssaan kauneudessa, ehkäpä voittaa hänet. Ja samalla oli Poppaea päättänyt tuhota hänet.
"Herra," rukoili hän, "kosta lapsemme kuolema!"
"Kiiruhtakaa!" kehoitti Chilon, "kiiruhtakaa! Muuten Vinitius hänet piiloittaa. Minä osoitan talon, jonne he tulipalon jälkeen ovat palanneet."
"Annan avuksesi kymmenen miestä, niin voit paikalla lähteä," sanoi
Tigellinus.
"Herra, sinäpä et nähnyt Crotonia Ursuksen käsissä: jos annat viisikymmentä miestä, niin ainoastaan etäältä osoitan sinulle talon. Mutta jollette te vangitse Vinitiusta, olen surman oma."
Tigellinus loi katseensa Neroon.
"Eikö olisi paras paikalla päästä eroon sekä enosta että sisarenpojasta?"
Nero mietti hetkisen ja virkkoi sitten:
"Ei! ei vielä!… Kansa ei uskoisi, jos sille koetettaisiin vakuuttaa, että Petronius, Vinitius tai Pomponia Graecina ovat polttaneet Rooman. Heidän talonsa olivat liian kauniit… Nyt tarvitaan muita uhreja, heidän vuoronsa tulee sitten myöhemmin."
"Anna siis minulle, herra, sotamiehiä suojakseni," pyysi Chilon.