"Te sanotte meitä elämän vihollisiksi, mutta sano minulle, Petronius: jos Caesar olisi kristitty ja eläisi meidän oppimme mukaan, niin eikö teidän elämänne olisi turvallisempi ja vaarattomampi?"
Nämä sanat muistettuaan jatkoi hän itsekseen:
"Kautta Castorin! Yhtä paljon kuin täällä surmataan kristittyjä, yhtä paljon kääntää Paavali uusia, sillä jollei tämä roistomaisuudelle rakennettu maailma pysy pystyssä, niin hän on oikeassa… Mutta ehkäpä se pysyy, koska se yhä seisoo. Minä itse, joka olen saanut sangen paljon oppia, en ole vielä oppinut olemaan tarpeeksi suuri konna, ja sentähden minun pitää avata suoneni… Mutta täytyisihän minun elämäni kuitenkin loppua, ja jollei se loppuisi tällä tavalla, niin se loppuisi jollakin toisella tavalla. Sääli Eunikea ja sääli vaasiani, mutta onhan Eunike vapaa ja seuraahan vaasi minua. Vaskiparta ei saa sitä missään tapauksessa! Sääli myöskin Vinitiusta. Tosin ei elämäni viime aikoina ole ollut niin ikävää kuin ennen, mutta vähät siitä: olen valmis kuolemaan. Maailmassa on paljon kauniita kapineita, mutta ihmiset ovat enimmäkseen niin saastaisia, ettei elämän menettämistä kannata surra. Sen, joka on osannut elää, täytyy osata kuollakin. Vaikka olenkin ollut augustiani, olen ollut vapaampi mies kuin he aavistavatkaan."
Hän kohautti olkapäitään:
"Kai he ajattelevat, että polveni nyt vapisevat ja että pelko nostattaa hiukseni pystyyn, mutta kun minä palaan kotiin, käyn kylpemään orvokinlemulla sekoitettuun veteen, ja kultatukkaiseni itse voitelee ruumiini. Aterian jälkeen annamme laulaa Anthemioksen säveltämän hymnin Apollolle. Olen itse joskus sanonut, ettei kannata ajatella kuolemaa, koska se kyllä ilman meidän myötävaikutustamme ajattelee meitä. Mutta olisi se sentään hämmästyttävä seikka, jos olisi olemassa jonkinlaisia Elyseumin kenttiä, joilla varjot… Jos Eunike kerran tulisi minun luokseni ja me yhdessä saisimme harhailla niityillä, jotka kasvavat asfodelililjoja. Parempaa seuraa saisin niinikään kuin minulla täällä on… Voi niitä näyttelijöitä ja kulhareita, voi sitä likaista joukkoa! Ei heillä ole aistia eikä sivistystä. Vaikka arbiter elegantiarumeja olisi kymmenen, niin eivät he jaksaisi niistä Trimalchioneista tehdä kelpo ihmisiä. Kautta Persephoneen! olen saanut heistä kylläkseni."
Hän huomasi kummastuksekseen, että hänen ja noiden muiden välille oli jo syntynyt eroittava juopa. Olihan hän jo kauan tuntenut heidät perinpohjin ja olihan hän ennenkin tietänyt, mitä heistä oli ajateltava, mutta tällä hetkellä olivat he hänen mielestään vieläkin kauempana, ja hän halveksi heitä tavallista syvemmin. Hän oli totisesti saanut heistä ihan tarpeekseen.
Pian hän kuitenkin rupesi ajattelemaan omaa tilaansa. Hän oli tarkkanäköinen ja huomasi sentähden paikalla, ettei hänellä likeisimmässä tulevaisuudessa ole mitään vaaraa. Nero oli ratkaisevana hetkenä lausunut muutamia kauniita ja yleviä sanoja ystävyydestä ja anteeksiannosta—ja niillä hän vastaiseksi oli sitonut kätensä. Hänen täytyi ensin etsiä tekosyitä, ja niiden löytämiseen saattoi kulua paljon aikaa. "Aluksi hän nyt valmistaa kilpaleikkejä kristittyjen kustannuksella" puheli Petronius itsekseen "ja vasta toisessa sijassa hän ajattelee minua, mutta asian näin ollen ei kannata ruveta huolehtimaan tai muuttamaan elintapoja. Likeisempi vaara uhkaa Vinitiusta!…"
Eikä Petronius enää muuta ajatellut kuin Vinitiusta, jonka hän päätti pelastaa.
Nopeasti kuljettivat orjat kantotuolia raunioiden, tuhkaläjien ja uunien ohitse, joita Carinae oli täynnä, mutta Petronius kehoitti heitä vieläkin kiiruhtamaan, jotta niin pian kuin suinkin päästäisiin kotiin. Vinitius, jonka "insula" oli palanut, asui Petroniuksen luona ja sattui onneksi olemaan kotona.
"Oletko tänään nähnyt Lygiaa?" kysyi Petronius heti astuessaan sisään.