"Tulen juuri hänen luotaan."
"Kuule nyt mitä sanon äläkä tuhlaa aikaa kysymyksiin. Tänään päätettiin Caesarin luona, että syy Rooman palosta syydettäisiin kristittyjen niskoille. Heitä uhkaa vaino ja vaiva. Näytelmä saattaa alkaa minä hetkenä hyvänsä. Ota Lygia ja paetkaa paikalla, vaikkapa Alppien taakse tai Afrikaan. Ja kiiruhda nyt, sillä matka Tiberin taakse on Palatinukselta lyhyempi kuin täältä!"
Soturina ei Vinitius ruvennut kuluttamaan aikaa turhiin kysymyksiin. Hän kuunteli Petroniuksen sanoja rypistynein kulmakarvoin, kasvot synkkinä ja huolestuneina, mutta osoittamatta minkäänlaista pelkoa. Taistelunhalu ja puolustuksenvietti heräsivät hänen mielessään niin pian kuin vaaran hetki oli käsissä.
"Lähden," virkkoi hän.
"Vielä sananen: ota mukaasi kukkarollinen kultaa, aseita ja kourallinen kristittyjäsi. Ja jos tarve vaatii, niin vapauta."
Vinitius oli jo atriumin ovella.
"Lähetä orja tuomaan minulle tietoa asiain kulusta," huusi Petronius hänen jälkeensä.
Yksin jäätyään alkoi hän astella edestakaisin pylväskäytävässä, joka oli atriumin edessä, ja miettiä, miten kävisi. Hän tiesi, että Lygia ja Linus tulipalon lakattua olivat palanneet entiseen asuntoonsa Tiberin takana, joka, kuten miltei koko se kaupunginosa, oli pelastunut. Tämä asianhaara ei ollut suotuisa, sillä vaikeampi olisi ollut löytää heitä ihmisjoukoista. Hän toivoi kuitenkin, ettei kukaan Palatinuksella tietäisi heidän asuntoaan ja että Vinitius niinmuodoin ehtisi paikalle ennen pretorianeja. Samalla Petronius tuli ajatelleeksi, että Tigellinus, joka varmaan paikalla tahtoo saada niin suuren apajan kuin suinkin, on mahtanut levittää nuottansa yli koko Rooman, s.o. jakaa pretorianit pieniin joukkoihin. Jollei hän lähetä kuin kymmenen miestä Lygiaa noutamaan, arveli Petronius,—niin lygilainen jätti yksinään rutistaa heidän luunsa. Ja entä sitten, kun Vinitius rientää hänen avukseen! Tätä ajatellessa hän rauhoittui. Tosin pretorianien vastustaminen asevoimalla oli samaa kuin sodan aloittaminen Caesaria vastaan. Petronius tiesi varsin hyvin, että jos Vinitius pelastuu Neron kostosta, niin sama kosto saattaa kohdata häntä itseään. Mutta sitä hän ei pelästynyt. Häntä huvitti suuresti ajatella, että hän tekisi turhiksi Neron ja Tigellinuksen puuhat, ja hän päätti olla säälimättä sekä rahaa että väkeä. Olihan Paavali Tarsolainen jo Antiumissa kääntänyt kristinuskoon suurimman osan hänen orjistaan, joten saattoi olla varma siitä, että he olisivat valmiit tekemään mitä uhrauksia hyvänsä, kun oli kysymyksessä kristityn naisen puolustaminen.
Euniken tulo teki lopun hänen mietteistään, sillä kun Petronius hänet näki, hävisivät hänen huolensa ja harminsa jäljettömiin. Hän unohti Caesarin, unohti joutuneensa epäsuosioon, unohti augustianien ylenkatseen, vaaran, joka uhkasi kristittyjä, Vinitiusta ja Lygiaa—hän vain katseli, estetikon silmillä, jota ihanat muodot hurmaavat, katseli rakastajana, jolle samat muodot huokuvat rakkautta. Eunike, puettuna läpikuultavaan, sinipunertavaan pukuun eli niinsanottuun Coa vestikseen, jonka läpi hänen ruusunkarvaisen ruumiinsa muodot hohtivat, oli todella kaunis kuin jumalatar. Hän tunsi Petroniuksen ihailevan katseen seuraavan itseään, hän rakasti häntä koko sielustaan ja ikävöi alituisesti hänen hyväilyään—sentähden riemu nytkin nosti punan hänen kasvoilleen. Hän ei näyttänyt rakastajattarelta, vaan viattomalta tytöltä.
"Mitäs sanot, Charis?" huudahti Petronius tarttuen hänen käteensä.