"Hyvä, mutta nyt minun täytyy kylpeä. Tule elaeothesiumiin voitelemaan käsivarsiani. Kautta kyprottaren vyön! en vielä ikinä ole nähnyt sinua näin kauniina. Annanpa valmistaa sinulle näkinkengän-kuoren muotoisen kylpyammeen, niin sinä lepäät siinä kuin kallis helmi… Tule, kultatukkaisen!!"
Hän jätti huoneen, mutta tuntia myöhemmin asettuivat he molemmat pöydän ääreen, joka oli katettu kultaisilla astioilla. Pienet, amorineiksi puetut pojat olivat heitä palvelemassa, itse he joivat viiniä murattiköynnöksillä koristetuista kannuista ja kuuntelivat hymniä Apollon kunniaksi, jota kuoro Anthemioksen johtamana ja harppujen säestämänä lauloi. Mitä he siitä välittivät, että heidän ympärillään huvilat muuttuivat tuhkaläjiksi uunien ympärille tai että tuulenpuuskat hajoittivat palaneen Rooman tuhkaa—he olivat onnelliset eivätkä muuta ajatelleet kuin rakkautta, joka muutti heidän elämänsä ikäänkuin jumalalliseksi uneksi.
Mutta ennenkuin hymni oli laulettu loppuun, astui saliin atriumin yliorja.
"Herra," huudahti hän äänellä, joka vapisi levottomuutta, "sadanpäämies ynnä osasto sotaväkeä seisoo portin edessä, vaatien Caesarin käskystä saada nähdä sinua."
Laulu ja harppujen soitto lakkasi. Levottomuus valtasi kaikki läsnäolijat, sillä ystävällisessä seurustelussa ei Caesarin ollut tapana käyttää lähettiläinään pretorianeja. Heidän tulonsa ei siis tietänyt mitään hyvää. Petronius vain ei osoittanut vähintäkään mielenliikutusta. Hän puhui kuin mies, joka on väsynyt ainaisiin kutsuihin:
"Saattaisivatpa he nyt antaa minun edes syödä rauhassa."
Sitten hän kääntyi atriumin ylipalvelijan puoleen ja lausui.
"Päästä sisään!"
Orja katosi verhon taakse. Hiukan myöhemmin alkoi kuulua raskaita askelia ja saliin astui Petroniuksen tuttava, sadanpäämies Aper, täysissä aseissa, rautakypärä päässä.
"Jalo herra," virkkoi hän, "tässä kirje Caesarilta."