"Corbulo ei ole tyhmä mies."
"Ehkä olet oikeassa. Se on muuten yhdentekevää. Tyhmyys, kuten Pyrrho sanoo, ei ole ensinkään huonompi ominaisuus kuin viisauskaan, eikä missään suhteessa eroa siitä."
Vinitius rupesi kertomaan sodasta. Vasta kun Petronius sulki silmänsä, huomasi nuori mies, miten väsyneet ja laihtuneet hänen kasvonsa olivat. Silloin hän kiireesti vaihtoi puheainetta ja rupesi huolestuneena kysymään hänen terveyttään.
Petronius avasi silmänsä.
Terveyttään! Niin, ei hän ollut terve. Tosin ei hänen vielä ollut niin hullusti kuin nuoren Sissenan, joka oli kadottanut tuntonsa siihen määrään, että kun hänet aamuisin oli laskettu kylpyyn, hänen täytyi kysyä: »istunko minä?»—Mutta ei hänkään ollut terve. Vinitius oli sulkenut hänet Asklepioksen ja Kypriksen huomaan, mutta hän, Petronius, ei uskonut Asklepiokseen. Eihän edes tiedetty, kenen poika tuo Asklepios oli, Arsinoen vaiko Koroniksen, ja kun ei edes äidistä ole varmaa tietoa, niin mitä sitten isästä kannattaa puhuakaan. Kuka se muuten näinä aikoina uskalsi mennä takaamaan edes omaa isäänsä!
Petronius hymähti ja jatkoi puhettaan:
"Kaksi vuotta sitten minä todella lähetin Epidaurukseen kolme tusinaa eläviä rastaita ja kultaisen pikarin. Tiedätkö, miltä kannalta otin asian? Ajattelin: se auttaa, jos auttaa, ja jollei auta, niin ei se ainakaan vahingoita. Ja jos ihmiset maan päällä vielä kantavat uhreja jumalille, niin kaikki he varmaan ajattelevat niinkuin minä. Kaikki! paitsi mahdollisesti aasinkuljettajat, jotka Porta Capenen luona kauppaavat palvelustaan matkustajille. Mutta paitsi Asklepion olin tekemisissä Asklepiadienkin kanssa viime vuonna, kun sairastin rakkotautia. He toimittivat minulle »inkubationin», ja minä kyllä tiesin että se keino pettää, mutta ajattelin: entä sitten? Koko maailma on petokselle perustettu ja elämä on paljasta harhanäköä. Sielu on sekin harhanako. Ihmisellä pitää vain olla niin paljo järkeä, että hän osaa erottaa suloiset harhanäöt karvaista. Annan kylpyhuoneessani polttaa ambralla priiskoitettuja seeteripuita, sillä olen aina pitänyt tuoksusta enemmän kuin haisusta. Mitä taas Kyprikseen tulee, jonka suosioon tässä suljit minut, niin on hän suosinut minua siihen määrään, että oikeassa jalassani aina on särkyä. Mutta onhan se hyvä jumalatar! Vakuutan, että sinä ennemmin tai myöhemmin uhraat valkeita kyyhkysiä hänen alttarilleen."
"Kyllä kai," vastasi Vinitius. "Parttilaisten nuolet eivät minuun osuneet, mutta Amorin vasama minuun sattui aivan odottamatta, muutaman staadion matkan päässä kaupungin porteilta."
"Kautta Sulotarten valkeitten polvien! siitä sinä kerrotkin minulle joskus sopivaan aikaan!" huudahti Petronius.
"Totta puhuen minä tulinkin pyytämään sinulta neuvoa juuri tässä asiassa," puhui Marcus.