"Vai niin!" ajatteli Petronius, "jään siis odottamaan viimeistä laulua."
Mutta sen kuullessaan lausuivat useat läsnäolijoista hengissä:
"Voi minua! Aikaa voittaen Petronius vielä voi päästä armoihin ja syrjäyttää itse Tigellinuksenkin."
Ja he rupesivat taasen likentelemään häntä. Illan loppu ei kuitenkaan ollut yhtä onnellinen, sillä kun Petronius sanoi hyvästi Caesarille, synkistyivät tämän silmät äkkiä, hänen kasvoihinsa tuli ilkeä, vahingoniloinen ilme ja hän virkkoi:
"Miksei Vinitius tullut!"
Jos Petronius olisi ollut varma siitä, että Vinitius ja Lygia jo olivat kaupunginmuurien ulkopuolella, olisi hän empimättä vastannut: "hän on sinun käskystäsi mennyt naimisiin ja matkustanut tiehensä". Mutta nähdessään Neron kummallisen hymyn hän huomautti:
"Käskysi, oi jumalallinen, ei tavannut häntä kotona."
"Sano hänelle," lausui Nero, "että minä mielelläni olisin nähnyt hänet sekä ettei hän millään muotoa laiminlyö kilpaleikkejä, joissa kristityt esiintyvät."
Nämä sanat tekivät Petroniuksen levottomaksi, sillä hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat tarkoittaneet suorastaan Lygiaa. Päästyään kantotuoliin käski hän orjien rientää vieläkin kiireemmin kuin tullessa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tiberiuksen talon edustalla seisoi sankka, levoton ihmisjoukko, humalaisena kuten ennenkin, mutta se ei enää tanssinut eikä laulellut, vaan miltei raivosi. Etäältä kuului huutoja, joista Petronius ei heti saattanut saada selvää mutta jotka kasvoivat ja kiihtyivät, kunnes ne vihdoin muuttuivat villiksi kirkunaksi:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"