Hän eli yhä siinä toivossa, että Vinitius oli ehtinyt paikalle ennen pretorianeja tai että hän ainakin oli vapauttanut Lygian. Hän kaipasi kuitenkin varmuutta, sillä hän arvasi, että Palatinuksella ilmaantuisi kaikenkaltaisia kysymyksiä, joiden vastaamiseen oli hyvä valmistua.
Päästyään Tiberiuksen palatsin edustalle astui hän kantotuolista ja tuli hetkisen perästä atriumiin, joka jo oli täynnä augustianeja. Eiliset ystävät, hämmästellen, että Caesar yhä kutsui häntä luokseen, pysyttelivät vielä loitolla, mutta Petronius liikkui heidän joukossaan uljaana, vapaana, huoletonna ja varmana, ikäänkuin suosionosoitusten jakaminen olisi ollut hänen vallassaan. Toiset rupesivat, nähdessään hänet, jo käymään levottomiksi siitä, että ehkä liian aikaiseen olivat osoittaneet hänelle välinpitämättömyyttä.
Caesar ei ollut näkevinään häntä eikä vastannut hänen kumarrukseensa, vaan oli muka kovin innokkaasti juttelevinaan. Sen sijaan Tigellinus paikalla likeni häntä ja virkkoi:
"Hyvää iltaa, arbiter elegantiarum. Vieläkö yhä väität, etteivät kristityt ole polttaneet Roomaa?"
Petronius kohautti hartioitaan, taputti häntä olkapäälle, niinkuin herran on tapana tehdä orjalle, ja vastasi:
"Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, mitä siitä on ajateltava."
"En rohkene kilpailla sinun kanssasi viisaudessa."
"Teet siinä suhteessa aivan oikein, sillä muuten sinun täytyisi lausua määrätty mielipide uudesta Troja-runosta, jonka Caesar pian lukee meille. Et saisikaan rääkyä kuin riikinkukko etkä antaa epämääräisiä lausuntoja."
Tigellinus puri hammasta. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että Caesar tänään oli päättänyt lukea uuden laulunsa—sillä kiistakentällä hän nimittäin ei pystynyt kilpailemaan Petroniuksen kanssa. Lukiessaan Nero vaistomaisesti, vanhan totutun tavan mukaan, käänsi katseensa Petroniukseen, tarkasti katsellen, mitä hänen silmistään näkisi. Petronius kuunteli, kohautteli kulmakarvojaan, nyökäytti välillä myöntäen päätään ja teroitti paikoitellen tarkkaavaisuuttaan, ikäänkuin saadakseen selville kuuliko hän oikein. Vihdoin hän rupesi kiittämään, moittimaan tai ehdottamaan, että muutamia säkeitä korjattaisiin tai sijoiteltaisiin. Nero tunsi itsekin, että kaikki muut kehuivat ja ylistivät häntä oman etunsa vuoksi ja että yksin Petronius piti runoudesta runouden itsensä tähden, että yksin hän sitä ymmärsi, ja että runot todella olivat kiitoksen arvoiset, jos hän niitä kiitti. Lopuksi Nero rupesi keskustelemaan ja väittelemään hänen kanssaan, ja kun Petronius epäili muutaman sanontatavan kelpoisuutta, huudahti hän:
"Viimeisessä laulussa saat nähdä, minkätähden olen pannut sen tähän."