"Muutamia osastoja lähetettiin Tiberin taakse jo ennen puoltapäivää."
Näitä sanoja lausuessaan sadanpäämies varisti maljasta hiukan viiniä
Marsin kunniaksi ja jatkoi sitten:
"Suokoot jumalat sinulle, oi herra, kaikki mitä toivot."
"Ota maljakin," sanoi Petronius.
Sitten hän antoi Anthemiokselle merkin jatkaa hymniä Apollon kunniaksi.
"Vaskiparta rupeaa leikkimään minun ja Vinitiuksen kanssa," ajatteli hän itsekseen, kun harput taasen helisivät. "Kyllä minä arvaan hänen aikeensa! Hän tahtoi pelästyttää minut ja lähetti siitä syystä centurion minua pyytämään. Illalla hän kysyy centuriolta, millä lailla minä otin hänet vastaan. Niin, niin, et sinä kovin hyvillesi tule, senkin julma, ilkeä nukke! Minä tiedän, ettet sinä unohda kärsimääsi loukkausta, tiedän myöskin, etten minä vältä turmiotani, mutta jos luulet, että minä rukoillen tulen katsomaan silmiisi tai että sinä kasvoistani löydät pelon tai nöyryyden ilmettä, niin erehdyt."
"Herra, Caesar kirjoittaa: »tulkaa, jos teitä haluttaa»", virkkoi
Eunike. "Menetkö?"
"Mielialani on jo muuttunut. Saatan kuunnella vaikkapa hänen runojaan," vastasi Petronius. "Menen siis, varsinkin koskei Vinitius saata tulla."
Päivällisen päätyttyä teki hän tavanmukaisen kävelyretkensä ja antautui sitten hiustaituri-orjien ja vaatteiden poimuja järjestävien orjien käsiin. Tuntia myöhemmin hän uljaana kuin jumala kannatutti itsensä Palatinukselle. Oli jo myöhäistä, ilta oli tyyni ja lämmin ja kuu paistoi niin kirkkaasti, että lampadari-orjat, jotka astuivat kantotuolin edellä, sammuttivat soihdut. Kaduilla ja raunioiden keskellä hoiperteli juopuneita ihmisjoukkoja, päässä muratti—ja viiniköynnösseppeleet, käsissä myrtin ja laakerinoksia, jotka olivat ryöstetyt Caesarin puutarhasta. Viljan runsaus ja suurten kilpaleikkien toivo täytti ihmisten sydämet riemulla. Jossakin laulettiin hymniä, jossa ylistettiin "jumalallista yötä" ja rakkautta, jossakin tanssittiin kuunvalossa. Tuon tuostakin täytyi orjien pyytää tilaa "jalosukuisen Petroniuksen kantotuolille". Silloin, hajaantuivat joukot ja rupesivat huutamaan lemmikkinsä kunniaksi.
Petronius ajatteli Vinitiusta ja ihmetteli, ettei häneltä ollut kuulunut mitään tietoja. Petronius oli epikurealainen ja itsekäs ihminen, mutta Paavali Tarsolaisen ja Vinitiuksen jokapäiväiset kertomukset kristityistä olivat johonkin määrään muuttaneet hänen mieltään, vaikkei hän itsekään sitä tietänyt. Heistä oli löyhytellyt häneen ikäänkuin tuulahduksia, jotka olivat tuoneet hänen sieluunsa uusia, tuntemattomia siemeniä. Hän oli ruvennut ajattelemaan muitakin kuin omaa itseään. Vinitiukseen hän sitäpaitsi aina oli ollut kiintynyt, sillä lapsuudesta asti hän hellästi oli rakastanut sisartaan, Vinitiuksen äitiä. Otettuaan osaa Vinitiuksen vaiheisiin koskivat ne häneen likeisesti. Sitäpaitsi katseli hän Vinitiuksen kohtaloa ikäänkuin jotakin murhenäytelmää.