"Niin," lausui Petronius, "sentähden kehoitan sinua luopumaan siitä tuumasta. Sinä sulkisit kaikki pelastuksen tiet!"
Vinitius koetti hillitä mielenkuohuaan ja sivalsi kädellään otsaansa, joka oli kylmässä hiessä.
"Ei, ei!" sanoi hän sitten. "Olen kristitty."
"Sen sinä unohdat kuten äskenkin unohdit. Sinulla on oikeus tehdä loppu itsestäsi, mutta tyttöä sinä et saa syöstä turmioon. Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."
Hän ei ollut täysin vilpitön tätä lausuessaan, sillä hänelle oli Vinitiuksen pelastus paljoa tärkeämpi kuin Lygian. Mutta hän tiesi, ettei mikään niin varmasti pidättäisi Vinitiusta vaarallisesta teosta kuin pelko, että hän tuottaisi turmion Lygialle. Hän toimi muuten sangen viisaasti, sillä nuorta tribunia odotettiin todella Palatinukselle ja hänen käyntiään varten oli jo ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin.
Vinitius oli jo kärsinyt kaiken, mitä ihmismieli saattaa kärsiä. Hän rakasti Lygiaa sata kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli joutunut vankeuteen ja marttyyriuden loisto kirkasti häntä. Hengissä alkoi hän osoittaa hänelle suorastaan uskonnollista kunnioitusta ja palvella häntä yliluonnollisena olentona. Ja kun hän sitten ajatteli, että hänen täytyy kadottaa tuo rakastettu, pyhä olento, että hänen rakastettuansa ennen kuolemaa saattaa kohdata kärsimys, joka on kuolemaakin kauheampi— silloin jähmettyi veri hänen suonissaan, koko hänen sielunsa suli valitukseksi, hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Ajoittain tuntui hänestä siltä, kuin hänen pääkallonsa olisi ollut täynnänsä tulta: tämän tulen täytyy joko polttaa hänet poroksi tai särkeä hänet. Hän ei käsittänyt miksi tämä kaikki tapahtui, hän ei käsittänyt miksei Kristus, tuo laupias Kristus ja Jumala rientänyt tunnustajiaan auttamaan, minkätähden eivät Palatinuksen tahritut muurit ja niiden mukana Nero, augustianit, pretorianien lauma ja koko tämä rikosten kaupunki romahtaneet maan alle. Hän otaksui vihdoin, että sen täytyy tapahtua ja että kaikki, mitä hänen silmänsä nyt katselevat, mikä painaa ja kalvaa hänen sydäntään, onkin unta. Petojen karjunta kuitenkin vakuutti hänelle, että se on totta, kirveeniskut, jotka kuuluivat arenarakennukselta, vakuuttivat hänelle, että se on totta, ja selvää kieltään puhui myöskin kansan ulvonta ja täytetyt vankilat. Silloin alkoi hänen uskonsa Kristukseen horjua, ja sen horjuminen tuotti hänelle ehkä suurempaa tuskaa kuin kaikki muu.
Lisäksi virkkoi vielä Petronius:
"Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."
VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Vinitius oli alentunut etsimään sekä Caesarin että Poppaean orjien ja vapautettujen suosiota, hän oli runsaasti maksanut heidän tyhjät lupauksensa ja suurilla lahjoilla saanut heidän suosionsa kääntymään puoleensa. Hän kävi puhuttelemassa Augustan ensimäistä miestä Rufius Crispinusta ja sai häneltä kirjeen; hän lahjoitti hänen pojalleen ensimäisestä avioliitosta, Rufiukselle, huvilan Antiumissa, mutta tällä toimenpiteellä hän vain ärsytti Caesaria, joka ei sietänyt poikapuoltaan. Hän lähetti taatun sanansaattajan viemään kirjettä Poppaean toiselle miehelle, Otholle, Espanjaan, pani likoon koko omaisuutensa eikä suinkaan säästänyt omaa itseään, kunnes huomasi olevansa vain leikkikaluna ihmisten käsissä sekä että hänen pikemmin olisi onnistunut vapauttaa Lygia, jos hän vähemmin olisi ollut valittavinaan hänen vangitsemisestaan.