Mutta samassa määrin kuin julmuus kasvoi, kasvoi marttyyriuden ikävöiminenkin. Kristuksen tunnustajat antautuivat vapaaehtoisesti kuolemaan, jopa olisivat etsineet kuolemaa, jollei heidän vanhimpiensa ankara kielto olisi pidättänyt heitä. Heidän kokouksiaan pidettiin ainoastaan kaupungin ulkopuolella, maakuopissa Appian tien varrella ja patricio-kristittyjen kellareissa ulkopuolella kaupunkeja. Ylhäisistä kristityistä ei nimittäin tähän asti ollut vangittu ketään. Palatinuksella kyllä tiedettiin, että Flavius, Domitilla, Pomponia Graecina, Cornelius Pudens ja Vinitius kuuluivat Kristuksen tunnustajiin, mutta koska itse Caesarkin epäili, että kansa saataisiin uskomaan heidän polttaneen Rooman ja koska kansan vakaumus oli ennen kaikkea välttämätön, päätettiin lykätä heidän kestämisensä ja rankaisemisensa tuonnemmaksi. Muutamat arvelivat, että mainittujen patricioiden oli kiittäminen Actea pelastuksestaan. Mutta se luulo oli aivan perätön. Tosin Petronius erottuaan Vinitiuksesta oli lähtenyt suoraa päätä Acten luo, mutta Acte ei ollut muuta voinut kuin itkeä. Hän eli nimittäin alituisessa tuskassa, unohdettuna ja paeten minkä jaksoi Caesaria ja Poppaeaa, koska hän ainoastaan siten saattoi säilyttää henkensä.
Hän kävi kuitenkin vankilassa tervehtimässä Lygiaa, vei hänelle ruokaa ja vaatteita ja suojeli häntä ennen kaikkea väkivallasta vartijasotamiesten puolelta, jotka tosin ennen olivat lahjotut samaa tarkoitusta varten.
Petronius ei saattanut unohtaa, ettei Lygian luultavasti nyt olisi tarvinnut virua vankilassa, jollei häntä hänen kehotuksestaan olisi ryöstetty Auluksen talosta. Sitäpaitsi häntä halutti voittajana päästä pelistä, jota hän paraikaa pelasi Tigellinuksen kanssa. Sentähden oli hän valmis uhraamaan sekä rahoja että vaivaa. Muutamien päivien kuluessa oli hän puhutellut Senecaa, Domitius Aferia, Crispinillaa, jonka kautta hän toivoi voivansa vaikuttaa Poppaeaan, Terpnosta, Diodorosta, kaunista Pythagorasta ja vihdoin Alitutusta ja Paristakin, joiden pyyntöihin Caesar tavallisesti suostui. Chrysothemiksen avulla, joka nykyään oli Vatiniuksen rakastajattarena, oli hän koettanut saada Vatiniustakin taipumaan puolelleen. Kaikkialla oli hän pannut likoon suuria rahoja ja lupauksia.
Mutta kaikki hänen ponnistuksensa osoittautuivat turhiksi. Seneca, joka ei itsekään ollut varma huomisesta päivästä, rupesi selittämään hänelle, että kristityt, jolleivät olleetkaan polttaneet Roomaa, kuitenkin olivat uhrattavat sen hyväksi, sanalla sanoen: hän piti verilöylyä välttämättömänä valtiollisista syistä. Terpnos ja Diodoros pistivät rahat taskuunsa, mutta eivät tehneet mitään. Vatinius ilmoitti Caesarille, että häntä oli koetettu lahjoa. Ainoastaan Aliturus, joka alussa oli katsellut kristittyjä nurjin silmin, rupesi nyt säälimään heitä, jopa uskalsi muistuttaa Caesarille vangittua neitoa ja pyytää, että hänet vapautettaisiin. Mutta hän ei mitään saanut aikaan. Caesar vastasi:
"Luuletko sinä minua vähemmin ylevämieliseksi kuin Brutusta, joka Rooman hyväksi oli valmis uhraamaan omat poikansa?"
Kun Petronius kuuli nämä sanat, virkkoi hän:
"Koska hän jo on keksinyt keinon verrata itseään Brutukseen, niin ei tyttö enää ole pelastettavissa."
Hänen kävi suuresti sääli Vinitiusta ja hän rupesi pelkäämään, että Vinitius surmaisi itsensä. "Nyt", ajatteli hän itsekseen, "pelastusyritykset vielä pitävät häntä pystyssä, hän saa hänet vielä nähdä ja känsiä hänen kanssaan, mutta jahka kaikki ponnistukset menevät myttyyn ja jahka viimeinen toivon kipinä sammuu, niin hän, kautta Castorin, heittäytyy miekkaansa, sillä hän ei saata elää ilman tyttöä." Petroniuksen oli muuten paljon helpompi ymmärtää, että ihminen sillä lailla päättää päivänsä, kuin hän ymmärsi, että ihminen sillä lailla saattaa rakastaa ja kärsiä. Sillaikaa Vinitius teki kaiken mitä ikinä saattoi keksiä Lygian pelastamiseksi. Hän kävi tervehtimässä augustianeja ja hän, joka ennen oli ollut sangen ylpeä, rukoili nyt heiltä apua. Vitelliuksen välityksellä hän tarjosi Tigellinukselle sicialaisia maatilojaan ja olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hän vain olisi tahtonut, mutta Tigellinus, joka luultavasti ei tahtonut loukata Poppaeaa, kieltäytyi niitä vastaanottamasta. Vinitius olisi ollut valmis menemään Caesarinkin luo, syleilemään hänen polviaan ja rukoilemaan häneltä armoa, vaikka se tuskin olisi auttanut, mutta kun Petronius sai kuulla hänen aikeensa, virkkoi hän:
"Entä jollei hän suostu pyyntöösi, entä jos hän kohtelee sinua ivalla tai häpeällisellä uhalla, niin niitä sitten teet?"
Vinitiuksen kasvot vääntyivät vihasta ja tuskasta, ja hänen kuristetusta kurkustaan tunkeutui käheä ääni.