"Saamme, herra. Tuttavat saavat käydä tervehtimässä vangittuja, ja sillä lailla me koppaamme käsiimme yhä enemmän kristittyjä."
"Päästä siis sisään minut!" sanoi Vinitius.
Hän painoi Petroniuksen kättä ja virkkoi hänelle:
"Mene puhuttelemaan Actea, niin minä tulen sinun luoksesi kuulemaan, minkä neuvon hän antaa…"
"Tule," vastasi Petronius.
Samassa alkoi maan alta ja paksujen muurien takaa kuulua laulua. Laulu, joka aluksi tuntui kolkolta ja tukahdutetulta, paisui paisumistaan. Miesten, naisten ja lasten äänet sulautuivat sointuvaksi kuoroksi. Koko vankila helisi aamun hiljaisuudessa kuni harppu. Mutta äänet eivät olleet surulliset eivätkä epätoivoiset. Niistä kajahteli päinvastoin voitonriemu.
Sotamiehet katselivat toisiinsa kummissaan. Aamuruskon ensimäinen kultainen ja ruusunkarvainen hohde levisi taivaalle.
VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Huuto "kristityt jalopeurojen eteen!" levisi leviämistään pitkin kaupunkia. Ensi hetkessä ei kukaan uskonut heitä turmion todellisiksi alkuunpanijoiksi, mutta kukaan ei myöskään tahtonut epäillä heidän syyllisyyttään, koska heidän rankaisemisensa lupaili erinomaisella tavalla huvittaa kansaa. Sittemmin pääsi kuitenkin vallalle sekin mielipide, ettei onnettomuus ikinä olisi saattanut paisua niin äärettömäksi, jollei jumalien viha olisi painanut kaupunkia. Temppeleissä käskettiin nyt uhrata "piaculoita" eli sovitusuhreja. Sibyllan pappien kehoituksesta pani senaatti toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia ja julkisia rukouksia Vulcanuksen, Cereksen ja Proserpinan kunniaksi. Naiset kantoivat uhreja Junolle; pitkässä saatossa kulkivat he meren rannalle asti noutamaan vettä, jolla sitten pirskoittivat jumalattaren kuvaa. Aviovaimot panivat toimeen juhlia ja yövalvontia jumalten kunniaksi. Koko Rooma puhdistautui synneistä, uhrasi ja lepytteli kuolemattomia jumalia. Tuhkaläjien keskelle perustettiin uusia, leveitä katuja. Siellä täällä laskettiin jo komeiden talojen, palatsien ja temppeleiden perustuksia. Ennen kaikkea rakennettiin kuulumattoman nopeasti ääretön, puinen amfiteatteri, jossa kristittyjen oli määrä kuolla. Niin pian kuin neuvottelu Tiberiuksen talossa oli pidetty, lähetettiin varakonsuleille käsky, että heidän tuli hankkia villejä petoja. Tigellinus tyhjensi kaikkien italialaisten kaupunkien, pienimpienkin, vivariot. Afrikassa pantiin hänen käskystään toimeen suuria ajoja, joihin koko paikkakunnan väestön täytyi ottaa osaa. Aasiasta tuotiin tiikereitä ja elefantteja, Niilistä krokodileja ja virtahepoja, Atlaksesta jalopeuroja, Pyreneista susia ja karhuja, Hiberniasta villejä koiria, Epiruksesta molossilaiskoiria, Germaniasta puhvelihärkiä ja jättiläiskokoisia metsähärkiä. Vangittujen lukumäärä oli niin suuri, että kilpaleikit lupailivat voittaa kaikki edelliset, mitä Roomassa ikinä oli ollut. Caesar tahtoi nimittäin hukuttaa kaikki tulipalon muistot vereen ja hurmata kaupungin niin komealla verilöylyllä, ettei sen vertaista ollut nähty.
Kiihtynyt väestö oli pretorianien ja vartijoiden apuna ottamassa kiinni kristittyjä. Tehtävä ei ollut ensinkään vaikea, sillä asuihan joukoittain kristittyjä muun väestön kanssa puutarhoissa ja tunnustivathan he kovalla äänellä uskonsa. Kun heitä otettiin kiinni, lankesivat he polvilleen, rupesivat veisaamaan virttä ja seurasivat vastarintaa tekemättä kiinniottajia. Mutta heidän kärsivällisyytensä ainoastaan kiihdytti joukon vihaa, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet, mistä tuo kärsivällisyys johtui, vaan pitivät sitä uppiniskaisuutena ja paatumisena. Vainoojat tulivat kuin hulluiksi. Tapahtui, että kansanjoukko riisti kristittyjä pretorianien käsistä ja repi heidät kappaleiksi omin käsin; naisia laahattiin hiuksista vetäen vankiloihin, lapsia surmattiin lyömällä heidän päänsä kiviä vastaan. Tuhannet ihmiset juoksentelivat ulvoen pitkin katuja. Uhreja etsittiin tuhkaläjistä, uuneista, kellareista. Vankiloiden eteen sytytettiin tulia, kuljetettiin viinitynnyrejä ja järjestettiin bakkhantilais-kemuja ja tansseja. Illoin kuunneltiin ihastuksella jymisevää huutoa, joka pani koko kaupungin kaikumaan. Vankilat olivat täynnä tuhansia ihmisiä, ja joka päivä hankkivat pretorianit ja kaupunkilaiset uusia uhreja. Sääli sammui kokonaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat unohtaneet puhumisen taidon ja olleet raivoisan hulluuden vallassa, jolloin eivät muuta muistaneet kuin huudon: kristityt jalopeurojen eteen! Päivät olivat kummallisen helteiset ja yöt viileämmät kuin koskaan ennen. Itse ilma tuntui olevan täynnä hulluutta, verta ja rikosta.