"Linuksen, jonka ensin jättivät paikoilleen, veivät kuitenkin kidutettavakseen, herra!"
Sitten viides:
"Kotimatkalla ottavat pretorianit kiinni meidät. Emme tiedä minne piiloutuisimme."
"Voi meitä! Kuka meitä suojelee!"
Yön hiljaisuudessa kuuluivat valitukset lakkaamatta. Vanha kalastaja sulki silmänsä ja pudisti valkeaa päätänsä, kun hän ajatteli ihmisten tuskaa ja hätää. Oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin vartijain hiljaiset vihellykset kellarin edustalta.
Vinitius päätti taaskin kulkea ihmisjoukon halki apostolin luo vaatiakseen häneltä apua, mutta äkkiä hän näki ikäänkuin syvyyden aukeavan eteensä, ja silloin hänen jalkansa lamaantuivat. Miten käy, jos apostoli tunnustaa olevansa voimaton, jos hän vakuuttaa Rooman Caesarin olevan väkevämmän kuin Kristus Natsarealaisen? Ja sitä ajatellessa nosti kauhu hänen hiuksensa pystyyn. Hän tunsi, että silloin syvyys nielee sekä hänen toivonsa tähteet että hänet itsensä, hänen Lygiansa, hänen rakkautensa Kristukseen, hänen uskonsa ja koko hänen elämänsä. Jäljelle jää vain kuolema ja yö, määrättöminä kuin meri.
Nyt rupesi Pietari puhumaan, ja alussa oli hänen äänensä niin hiljainen, että sitä tuskin saattoi kuulla:
"Lapseni! Minä näin kuinka Herra Golgatalla naulittiin ristinpuulle. Kuulin vasaran iskut ja näin kuinka risti ylennettiin vuorelle, jotta kansa näkisi Ihmisen pojan kuolevan…"
* * * * *
"…Ja minä näin kuinka he avasivat Hänen kylkensä ja kuinka Hän heitti henkensä. Mutta silloin käännyin ristiin päin ja huusin tuskissani kuten te nyt huudatte:"