Vinitius kumartui taasen maahan, nojasi päänsä Pietarin polvia vasten ja toisti toistamistaan:
"Sinä tunsit Kristuksen, herra! Sinä tunsit hänet, sinua Hän kuulee!
Asetu Lygian puolelle!"
Pietari sulki silmänsä ja rukoili kiihkeästi.
Kesäinen aamurusko oli taasen alkanut punailla taivasta. Vinitiuksen silmät riippuivat apostolin huulilla, hän odotti häneltä elämän—tai kuolemantuomiotaan. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan peltopyyt piipattivat viinitarhassa ja kaukaa Via Salarian luota kuului myllynkivien kumea jyrinä.
"Vinitius," kysyi apostoli vihdoin, "uskotko sinä?"
"Herra, olisinko muuten tullut tänne?" vastasi Vinitius.
"Usko siis loppuun asti, sillä usko saattaa vuoria siirtää. Vaikka näkisit neidon pyövelin kirveen alla tai jalopeuran kidassa, niin usko yhä, että Kristus voi hänet vapauttaa. Usko ja rukoile Häntä, ja minä tahdon rukoilla sinun kanssasi."
Hän nosti kasvonsa taivasta kohti ja lausui suurella äänellä:
"Oi laupias Kriste, katso tämän kärsivän sydämen puoleen ja lohduta sitä! Oi laupias Kriste, käännä myrsky pois lammaslaumastasi! Oi laupias Kriste, joka itse rukoilit Isää ottamaan pois huuliltasi katkeran kalkin, käännä se pois palvelijasi huulilta! Amen!"
Vinitius korotti kätensä taivasta kohti ja puhui vaikeroiden: