"Oi Kriste, minä olen sinun omasi! Ota minut hänen asemestaan!"
Idän taivas alkoi jo valjeta.
VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Erottuaan apostolista riensi Vinitius vankilaan, ja hänen sydämeensä oli syttynyt uusi toivo. Jossakin syvällä hänen sielussaan huusi kyllä vielä pelko ja epätoivo, mutta hän koetti tukahduttaa ne äänet. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei Jumalan edustajan pyyntö ja hänen oman rukouksensa voima vaikuttaisi. Hän pelkäsi toivoa, pelkäsi myöskin epäilystä. "Minä tahdon uskoa hänen laupeuteensa, vaikka näkisin Lygian jalopeuran kidassa", lausui hän itsekseen. Ja hän uskoi, vaikka hänen sydämensä vapisi ja vaikka kylmä hiki peitti hänen ohimonsa. Hänen sydämensä sykintä muuttui nyt lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hän alkoi käsittää, että usko voi siirtää vuoria, sillä hän tunsi, että hänen sielussaan eli kumma voima, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Varmaan hän tänään saattoi saada aikaan töitä, joihin hän ei eilen olisi pystynyt. Välistä tuntui siltä kuin vaara jo olisi mennyt menojaan. Kun epätoivo valituksineen uhkasi hiipiä hänen sieluunsa, muisteli hän merkillistä yötä ja pyhiä, harmaantuneita kasvoja, jotka rukoillen olivat katselleet taivasta kohden. "Ei! Kristus ei jätä ensimäisen opetuslapsensa ja lampaittensa paimenen rukousta kuulematta. Kristus ei kiellä häneltä mitään, enkä minä enää tahdo epäillä." Ja hän riensi vankilaa kohti niinkuin ainakin hyvän viestin tuoja.
Mutta vankilan edustalla kohtasi häntä odottamaton este.
Pretorianien päämiehet, jotka vuorotellen vartioivat mamertilaista vankilaa, tunsivat jo kaikki hänet ja päästivät hänet tavallisesti esteitä tekemättä vankilaan, mutta tällä kertaa ei rivi avautunutkaan hänelle, vaan sadanpäämies tuli hänen luokseen ja virkkoi:
"Suo anteeksi, jalosukuinen tribuni, emme tänään saa päästää ketään vankilaan."
"Ettekö saa?" toisti Vinitius kalveten.
Soturi katseli häntä säälien ja vastasi:
"Niin, emme saa. Caesar on kieltänyt. Vankilassa on paljon sairaita, ja ehkäpä he pelkäävät, että taudit leviäisivät kaupunkiin tervehtijöiden mukana."