"Mutta kylve sinä nyt ja lähde levolle. Huulesi ovat siniset ja olet kuin varjo."
Vinitius kysyi:
"Tiedätkö, onko ensimäisen ludus matutinuksen päivä jo määrätty?"
"Kymmenen päivän perästä. Mutta muut vankilat otetaan ensin. Jota enemmän aikaa saamme, sitä parempi. Emme vielä ole aivan hukassa."
Hän ei kuitenkaan itsekään uskonut mitä hän sanoi, sillä hän oli päinvastoin varma, että Lygia auttamattomasti oli turmioon tuomittu, koska Caesar Alituruksen pyyntöön oli osannut vastata niin kauniisti, vertaamalla itseään Brutukseen. Hänen oli niin sääli Vinitiusta, ettei hän raaskinut ilmaista hänelle, mitä hän Senecalta oli kuullut: että Caesar ja Tigellinus olivat päättäneet ennen kidutusta valita kauneimmat kristityt tytöt itsensä ja ystäviensä häväistäviksi. Muut olivat kilpaleikkipäivänä jätettävät pretorianien ja petojenkesyttäjien haltuun.
Huomattuaan, ettei Vinitius missään tapauksessa halua elää kauemmin kuin Lygia, rupesi Petronius tahallaan istuttamaan toivoa hänen sydämeensä. Hänen kävi ensinnäkin häntä sääli ja toiseksi hän estetikkona toivoi, ettei hän kuolisi laihtuneena, tuskan ja unettomuuden rumentamana, vaan kauniisti.
"Puhun tänään Augustalle," sanoi hän, "tähän tapaan: pelasta Vinitiukselle Lygia, niin minä pelastan sinulle Rufiuksen. Aion todella tehdä sen. Sillä oikealla hetkellä lausuttu sana voi vaikuttaa Vaskipartaan niin, että hän määrää ihmisen joko surmattavaksi tai jättää hänet elämään. Pahimmassa tapauksessa voitamme aikaa."
"Kiitän sinua," toisti Vinitius.
"Parhaiten osoitat minulle kiitollisuuttasi, jos syöt ja nukut. Kautta Athenen! Odysseus muisti suurimmassakin onnettomuudessaan nukkua ja syödä. Olet kai viettänyt koko yön vankilassa."
"En," vastasi Vinitius. "Aioin kyllä mennä sinne, mutta sinne ei päästetty ketään. Otapa sinä, Petronius, selkoa siitä, tarkoittaako kielto tätä päivää vai koko aikaa ennen kilpaleikkejä."