"Otan siitä tänä yönä selon ja ilmoitan sinulle huomisaamuna, miksi kielto on annettu ja kuinka kauan se on voimassa. Mutta vaikka itse Helios, ikävystyneenä kimmeriläiseen maahansa, nyt astuisi alas luoksemme, niin menisin nukkumaan. Seuraa sinä minun esimerkkiäni."
He erosivat, mutta Vinitius läksi kirjastoon kirjoittamaan Lygialle.
Saatuaan kirjeen valmiiksi läksi hän sitä itse viemään kristitylle sadanpäämiehelle, joka puolestaan paikalla vei sen vankilaan. Hetkisen perästä hän palasi tuoden Lygialta terveisiä ja luvaten vielä samana päivänä toimittaa Vinitiukselle hänen vastauksensa.
Vinitius ei kuitenkaan tahtonut palata kotiin, vaan istuutui kivilohkareelle odottamaan Lygian kirjettä. Aurinko oli jo korkealla, ja Clivus Argentariuksen kautta tulvi, kuten tavallisesti, suuria ihmisjoukkoja Forumille. Myyjät kauppasivat tavaroitaan, ennustajat tarjosivat ohikulkeville palvelustaan, kaupunkilaiset astelivat itsetietoisina rostrumeille kuulemaan jotakin tunnettua puhujaa tai juttelemaan viimeisten uutisten johdosta. Jota helteisemmäksi auringon paahde kävi, sitä innokkaammin kerääntyivät tyhjäntoimittajat etsimään suojaa temppeleiden porttiholveista, joista yhtämittaa lentää kahautteli kokonaisia kyyhkysparvia. Taivaan sineä vastaan loistivat niiden valkeat siivet auringon valossa.
Häikäisevä valo, ihmisvilinä, helle ja ääretön väsymys rupesivat vihdoin vaikuttamaan Vinitiukseen. Häntä alkoi raukaista. Moraa pelaavien poikien yksitoikkoiset huudot ja sotamiesten tahdissa käyvät askeleet tuudittivat häntä uneen. Muutamia kertoja hän vielä nosti päätään ja yritti iskeä silmänsä vankilaan, mutta sitten hän vaipui paadelle ja nukkui kuin lapsi, joka kauan itkettyään vaipuu unen helmaan.
Unikuvat rupesivat pitämään peliään. Hän oli läpi yön kantavanaan sylissään Lygiaa jossakin oudossa viinitarhassa. Heidän edellään kulki Pomponia Graecina, kädessä lamppu, jolla hän valaisi tietä. Ääni, joka oli kuin Petroniuksen ääni, huusi etäältä: "palaa takaisin!", mutta hän ei välittänyt huudosta, vaan seurasi yhä Pomponiaa, kunnes he saapuivat mökille, jonka kynnyksellä seisoi apostoli Pietari. Vinitius osoitti hänelle nyt Lygiaa ja virkkoi: "Me tulemme arenalta, herra, mutta emme saa häntä heräämään. Herätä sinä hänet." Mutta Pietari vastasi: "Kristus tulee itse häntä herättämään!" Sitten alkoivat mielikuvat hämääntyä. Vinitius oli näkevinään Neron ja Poppaean, joka piteli sylissään pientä Rufiusta. Pojan otsa oli verinen, ja Petronius pesi sitä. Tigellinus siroitteli tuhkaa pöydälle, joka oli täynnä herkullisia ruokia. Vitellius hotki paraikaa ruokia. Kesteissä Oli myöskin joukko muita augustianeja. Vinitius lepäsi Lygian vieressä; mutta pöytien välissä kulki jalopeuroja, joiden hallavista harjoista tippui verta. Lygia pyysi, että Vinitius saattaisi hänet pois, mutta Vinitius kävi äkkiä niin hirveän voimattomaksi, että hän tuskin saattoi liikkua. Sitten tuli uni vieläkin sekavammaksi, kunnes lopulta vallitsi täydellinen pimeys.
Auringon paahde ja ympäröivien huudot hänet vihdoin herättivät syvästä unesta. Vinitius avasi silmänsä: katu oli mustanaan väkeä, mutta kaksi keltaisiin tunicoihin puettua edeltäjuoksijaa työnsi pitkillä sauvoilla ihmisiä syrjään, huutaen ja raivaten tietä loistavalle kantotuolille, jota neljä väkevää egyptiläistä orjaa oli kuljettamassa.
Kantotuolissa istui mies, puettuna valkeihin vaatteisiin. Hänen kasvojaan ei saattanut nähdä, sillä papyruskäärö oli hänen kasvojensa edessä ja hän luki tarkkaavasti.
"Tietä jalosukuiselle augustianille!" huusivat edeltäjuoksijat.
Katu oli kuitenkin niin täynnä kansaa, että kantotuolin hetkeksi täytyi seisahtua. Silloin augustiani kärsimättömänä päästi papyruskäärön käsistään, nosti päätään ja huusi: