"Ajakaa pois tuo roistoväki! Kiireesti!"
Samassa hän huomasi Vinitiuksen, painoi alas päänsä ja kätki kiireesti kasvonsa papyruksensa taakse.
Mutta Vinitius sivelsi kädellä otsaansa ja luuli yhä näkevänsä unta.
Kantotuolissa istui Chilon.
Edeltäjuoksijat olivat nyt saaneet tien auki ja egyptiläiset olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun nuori tribuni, jolle monet tähän asti käsittämättömät asiat äkkiä olivat selvenneet, likeni kantotuolia.
"Tervehdän sinua, Chilon!" virkkoi hän.
"Nuorukainen," vastasi kreikkalainen ylpeästi ja arvokkaasti, koettaen näyttää niin levolliselta kuin suinkin vaikka sangen huonolla menestyksellä, "terve sinullekin. Mutta älä pidätä minua, sillä minä olen matkalla ystäväni, jalosukuisen Tigellinuksen luokse!"
Vinitius kävi kiinni kantotuolin laitaan, kurottautui Chilonin puoleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi matalalla äänellä:
"Sinäkö Lygian ilmiannoit?"
"Oi Memnonin kolossi!" huudahti Chilon kauhistuen.