Vinitiuksen silmissä ei sentään ollut minkäänlaista uhkaa, joten vanhan kreikkalaisen pelko kiireesti meni menojaan. Hän muisti olevansa Tigellinuksen, jopa itse Caesarin suojeluksen alaisena, häntä varjeli siis voima, jonka edessä kaikki vapisivat. Sitäpaitsi oli hänen ympärillään väkeviä orjia, ja Vinitius seisoi hänen edessään aseetonna, kasvot laihtuneina ja tuskan kalvamina.
Kun hän sen muisti, palasi hänen rohkeutensa. Hän iski Vinitiukseen punoittavat silmänsä ja kuiskasi:
"Kun minä olin kuolemaisillani nälkään, käskit sinä ruoskia minua."
Hetkisen ajan he vaikenivat molemmat, sitten lausui Vinitius kolkolla äänellä:
"Tein väärin sinua kohtaan, Chilon!…"
Kreikkalainen nosti päätään, näpäytti sormiaan, kuten Roomassa oli tapana tehdä kun tahdottiin osoittaa ylenkatsetta ja halveksimista, ja virkkoi niin ääneen, että kaikki saattoivat kuulla:
"Hyvä ystävä, jos tahdot pyytää minun apuani, niin tule aamulla talooni
Esquilinuksella. Kylvettyäni otan vastaan vieraita ja klienttejä."
Hän viittasi kädellään, ja egyptiläiset lähtivät liikkeelle. Mutta keltaisiin tunicoihin puetut orjat huiskivat sauvoillaan ja huusivat:
"Tietä jalosukuisen Chilon Chilonideksen kantotuolille. Tietä!
Tietä!…"