Pitkässä, hätäisesti kokoon kyhätyssä kirjeessä lausui Lygia Vinitiukselle jäähyväiset ainiaaksi. Hän tiesi, ettei ketään enää päästettäisi vankilaan ja että hän saisi nähdä Vinitiuksen vasta arenalta. Nyt hän siis pyysi Vinitiusta tiedustelemaan, koska heidän vankilansa vuoro tulisi, sekä olemaan läsnä kilpaleikeissä, jotta hän vielä kerran eläessään saisi nähdä hänet. Kirjeessä ei saattanut huomata vähintäkään pelkoa. Lygia kirjoitti päinvastoin ikävöivänsä arenaa ja vapautusta vankilasta, kuten kaikki muutkin vangit. Toivoen, että Pomponia ja Aulus jo olisivat palanneet Roomaan, rukoili hän Vinitiusta pyytämään, että hekin saapuisivat sirkukseen. Jokaisesta hänen sanastaan henki uskon kiihko, tuo omituinen irtaantuminen elämästä, jossa kaikki vangitut elivät, ja samalla järkähtämätön usko siihen, että lupausten täytyy toteutua haudan tuolla puolen. "Yhdentekevähän on", kirjoitti hän, "vapauttaako Kristus minut nyt vai kuoleman jälkeen, apostolin suun kautta on hän antanut sinut minulle, siis olen minä sinun omasi." Hän rukoili Vinitiusta Jumalan nimessä, ettei hän surisi eikä antaisi tuskan vallata mieltään. Kuolema ei hänelle merkinnyt kihlauksen purkautumista. Lapsellisella luottamuksella vakuutti hän Vinitiukselle sanovansa Kristukselle, heti kun tuska arenalla oli loppunut, että Marcus, hänen sulhasensa, on jäänyt Roomaan ja että hän siellä ikävöi morsiantaan koko sydämestään. Ja hän arveli, että Kristus ehkä sallisi hänen henkensä hetkiseksi liitää hänen luokseen kertomaan, että hän elää, ettei hän muista tuskaa ja että hän on onnellinen. Koko kirje henki onnea ja rajatonta toivoa. Se sisälsi vain yhden pyynnön, joka vielä liittyi tämän maailman asioihin: hän pyysi, että Vinitius korjaisi hänen ruumiinsa spoliariumista ja hautaisi sen vaimonsa ruumiina samaan kammioon, jossa hän itse kerran oli lepäävä.
Vinitius luki kirjeen murtunein mielin, mutta samalla hänestä tuntui mahdottomalta, että Lygia voisi saada surmansa villien petojen kynsissä ja ettei Kristus häntä armahtaisi. Juuri siinä hänen toivonsa ja luottamuksensa vielä riippui kiinni. Kotiin palattuaan kirjoitti hän Lygialle, että hän joka päivä lähtee Tullianumin muurien edustalle odottamaan hetkeä, jolloin Kristus murtaa muurit ja antaa hänet hänelle. Hän käski Lygiaa uskomaan, että Kristus saattaa pelastaa hänet hänelle vaikkapa sirkuksesta, että suuri apostoli rukoilee Häntä ja että pelastuksen hetki on likellä. Kristityn centurion piti viedä kirje perille seuraavana aamuna.
Mutta kun Vinitius seuraavana päivänä saapui vankilan edustalle, astui sadanpäämies rivistään, tuli hänen luokseen ja virkkoi:
"Kuule minua, herra. Kristus, joka sinun mielesi on valaissut, on osoittanut sinulle armonsa. Tänä yönä tulivat Caesarin ja prefektin orjat valitsemaan kristittyjä neitsyitä heidän häväistävikseen; he kysyivät sinunkin morsiantasi, mutta meidän Herramme lähetti hänelle kuumeen, johon monet Tullianumin vangeista jo ovat kuolleet. Sentähden eivät he huolineet hänestä. Eilen illalla hän jo oli tiedotonna, ja kiitetty olkoon Vapahtajan nimi, sillä sama tauti, joka pelasti hänet häpeästä, voi pelastaa hänet kuolemastakin."
Vinitiuksen täytyi nojata soturin käsivarteen, jottei kaatuisi.
"Kiitä laupiasta Jumalaa," jatkoi soturi. "Linuksen he ottivat ja veivät kidutettavaksi, mutta kun huomasivat, että hän jo tekee loppuaan, antoivat he hänet pois. Ehkä he nyt antavat Lygiankin, ja ehkä Kristus tekee hänet terveeksi."
Hetkisen ajan nuori tribuni vielä seisoi pää kumarassa, mutta sitten hän ojentui suoraksi ja lausui hiljaa:
"Olet oikeassa, sadanpäämies. Kristus yksin pelasti hänet häpeästä. Hän voi hänet kuolemastakin pelastaa."
Ja istuttuaan vankilan muurin juurella iltaan asti palasi hän kotiin lähettääkseen väkeä tiedustelemaan Linusta ja toimittamaan hänet johonkin kaupungin ulkopuolella olevista huviloistaan.
Kuultuaan nämä uutiset päätti Petroniuskin ryhtyä toimeen. Kerran hän jo oli ollut Poppaean luona ja nyt hän läksi hänen luokseen toisen kerran. Hän tapasi hänet pienen Rufiuksen vuoteen ääressä. Lapsi makasi pää halki, kuumehoureissa, ja äiti vartioi sitä epätoivoissaan. Hänen sydämessään vallitsi kauhu, sillä hän pelkäsi, että hänen lastaan ehkä vaani vielä hirveämpi kuolema, jos hän sen saisikin pelastetuksi taudista.