"Katukaa syntejänne," huusi vanhus, "sillä hetki on pian käsissä. Mutta joka luulee kuolemalla voivansa sovittaa syntinsä, se täyttää sydämensä uudella synnillä ja ikuinen tuli hänet polttaa. Jokaisella synnillänne, jonka te elämässänne tehneet olette, olette te uudestaan ristiinnaulinneet Herran, kuinka taidatte siis uskoa, että se tuska, joka teitä odottaa, voisi syntinne sovittaa? Sekä syntiset että vanhurskaat kuolevat tänään samalla kuolemalla, mutta Herra on omansa tunteva. Voi teitä, sillä jalopeurojen kynnet ovat teidän ruumiinne repivät, mutta teidän syntinne Jumalan edessä jää entiselleen. Kerran osoitti Herra laupeuttaan yllinkyllin, kun Hän salli itsensä ristiinnaulittaa, mutta nyt Hän tulee pelkästään tuomarina, joka ei yhtäkään syntiä rankaisematta jätä. Jos te siis luulette kärsimyksellänne sovittavanne syntinne, rikotte te Jumalan oikeutta vastaan ja saatte sitä suuremman rangaistuksen. Loppunut on laupeus ja tullut on Jumalan vihan hetki. Pian seisotte hirveän tuomarin edessä, jonka edessä yksin vanhurskaus pysyy. Katukaa syntejänne, sillä helvetin kuilu avautuu, ja voi teitä miehiä ja naisia, voi vanhempia ja lapsia!"
Hän nosti luisevat kätensä ja heristeli niitä polvistuvien päiden päällä, pelotonna ja armotonna katsellen silmiin kuolemaa, joka odotti kaikkia näitä tuomittuja. Hänen vaiettuaan alkoi kuulua huutoja: »Katukaamme syntejämme!» Sitten oli taasen aivan hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin lasten itku ja käsien läiske, kun onnettomat löivät rintoihinsa. Vinitiuksen suonissa tuntui veri jähmettyvän. Hän oli pannut kaiken luottamuksensa Kristuksen laupeuteen ja nyt hän kuuli, että vihan päivä oli tullut ja etteivät edes arenalla kuolevat saisi armoa. Tosin hänen päähänsä salaman nopeudella lensi se valoisa ajatus, että Pietari olisi puhunut toisin noille kuoleville, mutta kuitenkin Crispuksen uhkaavat, suvaitsemattomat sanat, tämä synkkä huone ristikkoineen, joka johti tuskan kentälle ja marttyriuteen, sekä kuolemaan puettujen uhrien läheisyys täytti hänen mielensä kauhulla ja säälillä. Tämä kaikki tuntui hänestä aivan kamalalta, sata kertaa kamalammalta kuin verisin tappelu, johon hän on ottanut osaa. Kuumuus ja huono ilma alkoivat tukahuttaa. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän rupesi pelkäämään pyörtyvänsä kuten nuo onnettomat, joiden ruumiisiin hän oli ollut kompastumisillaan etsiessään Lygiaa pitkin huonetta. Lopulta hän muisti, että ristikot minä hetkenä hyvänsä saattavat avautua, ja silloin hän ääneen rupesi huutamaan Ursusta ja Lygiaa, toivoen, että jolleivät he itse, niin ainakin joku tuttava vastaisi.
Joku karhuksi puettu mies tarttui todella hänen togansa liepeeseen ja virkkoi:
"Herra, he jäivät vankilaan. Minut veivät ulos viimeiseksi, ja minä näin
Lygian sairaana lepäävän vuoteella."
"Kuka olet?" kysyi Vinitius.
"Kivenhakkaaja, jonka majassa apostoli sinut kastoi, herra. Kolme päivää sitten panivat minut vankeuteen, ja tänään minä kuolen."
Vinitius hengitti syvältä. Tänne tullessaan oli hän toivonut löytävänsä Lygian, mutta nyt hän kiitti Kristusta siitä, ettei hän ollut täällä, ja piti sitä Hänen laupeutensa merkkinä.
Kivenhakkaaja tarttui uudestaan Vinitiuksen togan liepeeseen ja lausui:
"Muistatko, herra, että minä silloin, kun apostoli opetti kellarissa, johdatin sinut Corneliuksen viinitarhaan?"
"Muistan," vastasi Vinitius.