Hiukan myöhemmin tulivat eri temppelien papit, ja heidän perässään kannettiin, liktorien kuuluttamina, Vestan pyhiä neitsyitä. Kilpaleikkien alkaminen odotti nyt ainoastaan Caesaria, joka ei tahtonut pitkillä odotuksilla koetella kansan kärsivällisyyttä, vaan päinvastoin täsmällisyydellä saavuttaa sen suosion, ja joka sentähden piankin saapui Augustan ja augustianien seurassa.
Viimemainittujen joukossa oli myöskin Petronius, jonka kantotuolissa istui Vinitius. Tämä tiesi Lygian olevan sairaana ja tiedotonna, mutta viime päivinä oli pääsy vankilaan ollut mitä ankarimmin kielletty, vanhojen vartijoiden sijalle oli pantu uusia, jotka eivät itse saaneet puhua vankien kanssa eivätkä antaa vähintäkään tietoa vankien tuttaville, jos he tulivat kysymään jotakin. Sentähden ei Vinitiuskaan varmaan tietänyt, oliko Lygia ensimäisen kilpaleikkipäivän osalle määrättyjen uhrien joukossa. Jalopeurojen eteen saatettiin nimittäin viskata sairas, vaikkapa tiedotonkin nainen. Uhrit piti ommeltaman eläinten nahkoihin ja joukoittain ajettaman arenalle, ja niin ollen oli katselijain mahdoton tietää, oliko heitä yksi enemmän tai vähemmän, ja tuntea, keitä he olivat. Vinitius oli lahjonut sekä vartijat että kaikki amfiteatterin palvelijat ja sopinut pedonkesyttäjien kanssa, että he kätkisivät Lygian johonkin pimeään nurkkaan amfiteatterissa. Yöllä he antaisivat hänet Vinitiuksen lähetin käsiin, joka paikalla rientäisi viemään häntä Albanian vuorille. Petronius, jolle salaisuus oli uskottu, neuvoi Vinitiusta julkisesti astumaan amfiteatteriin ja vasta ovella sekaantumaan tungokseen sekä sitten rientämään holveihin erityisesti osoittamaan Lygiaa vartijoille, jotta kaikki erehdykset tulisivat vältetyiksi.
Vartijat päästivät hänet pienestä ovesta, josta heidän itsensä oli tapana kulkea, ja muuan heistä, Syrus nimeltään, vei hänet paikalla kristittyjen luo. Matkalla hän virkkoi:
"En tiedä, herra, löydätkö sitä jota etsit. Me olemme täällä kysyneet Lygia-nimistä neittä, mutta kukaan ei ole meille vastannut. Tai ehkeivät he luottaneet meihin."
"Onko heitä paljon?" kysyi Vinitius.
"Suuren osan, herra, täytyy jäädä huomiseen."
"Onko heidän joukossaan sairaita?"
"Ei niin sairaita, etteivät he pysyisi pystyssä."
Tämän sanottuaan avasi Syrus ovet, ja he tulivat jonkinlaiseen suureen huoneeseen, joka oli sekä hyvin matala että hyvin pimeä. Sinne nimittäin ei päässyt valoa muuta kuin ristikon läpi, joka oli sen ja arenan välillä. Alussa ei Vinitius saattanut eroittaa mitään. Hän kuuli vain äänten ja huutojen hyminää amfiteatterista, mutta kun hänen silmänsä hetkisen perästä tottuivat hämärään, näki hän joukoittain kummallisia susien ja karhujen näköisiä olentoja. Ne olivat eläinten nahkoihin puetut kristityt. Toiset olivat jalkeilla, toiset polvillaan ja rukoilivat. Pitkistä hiuksista, jotka valuivat nahkojen päälle, saattoi päättää, mitkä uhreista olivat naisia. Susien näköiset äidit pitelivät sylissään karvaisiin peitteisiin neulottuja lapsiaan. Mutta kasvot, jotka pilkistivät esiin nahoista, Olivat valoisat, ja kuumeensekainen ilo pani silmät loistamaan. Selvästi saattoi huomata, että yksi ainoa ajatus oli vallannut useimmat näistä ihmisistä: he elivät yliluonnollisessa huumauksessa, joka eroitti heidät kaikesta, mitä heidän ympärillään oli ja saattoi tapahtua. Vinitius kyseli muutamilta Lygiaa, mutta he loivat häneen oudon katseen, ikäänkuin heitä olisi herätetty unesta, eivätkä vastanneet hänen kysymykseensä; toiset hymyilivät hänelle, laskivat sormen huulilleen tai osoittivat rautaista ristikkoa, jonka läpi tunki kimppu päivänpaistetta. Tuon tuostakin rupesivat lapset itkemään. Ne pelkäsivät petojen karjuntaa, koirien vinguntaa, ihmisjoukon rähinää ja omia vanhempiaan, jotka olivat petojen näköiset. Vinitius kulki vartija Syruksen rinnalla, katseli kasvoja, haki ja kyseli. Tuon tuostakin hän oli kompastumaisillaan olentoihin, jotka tungoksen ja kuumuuden vaikutuksesta olivat menneet tainnoksiin ja kaatuneet permannolle, ja jatkoi sitten matkaansa yhä syvemmälle huoneeseen, joka tuntui olevan miltei yhtä laaja kuin koko amfiteatteri.
Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi, sillä hän oli ristikon luota kuulevinaan tutun äänen. Hän kuunteli hetkisen, kääntyi sitten takaisin ja tunkeutui ääntä kohti. Valokimppu lankesi puhuvan päälaelle, ja Vinitius tunsi sudennahan alta Crispuksen laihtuneet, armottomat kasvot.