Mutta Poppaea, joka Rufiusta pelastaakseen oli valmis polttamaan hekatombeja kaikille maailman jumalille, läksi vielä samana iltana Forumille vestalittarien luokse. Sairaan lapsen hän oli jättänyt uskollisen palvelijattaren Silvian huostaan, joka aikoinaan oli imettänyt häntä itseäänkin.
Palatinuksella oli lapsen kohtalo sentään jo määrätty. Caesarittaren kantotuoli oli tuskin kadonnut Suuren Portin taakse, kun huoneeseen, jossa pieni Rufius nukkui, astui kaksi Caesarin vapautettua. Toinen heistä karkasi paikalla Silvian kimppuun ja tukki hänen suunsa, toinen koppasi kouraansa pienen, vaskisen sfinksin kuvan ja tappoi hänet ensi lyömällä.
Sitten he likenivät Rufiusta. Kuumeen heikontama tiedoton poika, joka ei ymmärtänyt, keitä hänen ympärillään liikkui, hymyili miehille ja räpytteli kauniita silmiään, ikäänkuin koettaakseen tuntea, keitä he olivat. Mutta kun miehet olivat saaneet riistetyksi imettäjältä vyön eli niinsanotun cingulumin, kietoivat he sen pojan kaulan ympäri ja alkoivat kuristaa. Lapsi yritti huutaa äitiä, mutta typertyi pian ja heitti henkensä. Miehet käärivät hänet vaatteeseen, hyppäsivät odottavien hevosten selkään ja läksivät sitten kiireen kautta Ostiaan, jossa heittivät ruumiin mereen.
Poppaea ei tavannut suurta vestalitarta kotona, sillä hän oli, kuten muutkin vestalittaret, paraikaa Vatiniuksen luona kemuissa. Poppaea palasi sentähden piankin Palatinukselle. Kun hän näki tyhjän vuoteen ja Silvian kylmän ruumiin, pyörtyi hän. Toinnuttuaan rupesi hän huutamaan lastaan, ja hänen huutonsa kuului koko yön ja seuraavan päivän.
Kolmantena päivänä käski Caesar hänen saapua kemuihin. Hän pukeutuikin ametistinkarvaiseen tunicaan, totteli käskyä ja istui Caesarin rinnalla kivettynein kasvoin, kultatukkaisena, äänetönnä, kauniina ja uhkaavana kuin kuoleman enkeli.
VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Ennenkuin Flaviukset rakensivat Colosseumin olivat Rooman amfiteatterit rakennetut puusta. Sentähden ne kaikki paloivatkin tulipalossa. Nero antoi silloin luvattuja kilpaleikkejä varten rakentaa useita uusia, muun muassa yhden erinomaisen suuren, johon heti tulipalon lakattua oli ruvettu kuljettamaan mahtavia hirsiä Atlas-vuorten rinteiltä, osaksi meritse, osaksi Tiberiä myöten. Komeuteen ja uhrien paljouteen nähden tuli näiden kilpaleikkien viedä voitto kaikilta edellisiltä, sentähden rakennettiin sekä ihmisten että petojen tilat tavattoman laajoiksi. Tuhannet käsityöläiset tekivät työtä yöt ja päivät. Rakennettiin ja koristettiin väsymättömällä kiireellä. Kansa tiesi kertoa ihmeellisiä juttuja pilareista, jotka olivat tehdyt pronssista, meripihkakivestä, norsunluusta, helmiemosta ja merentakaisista simpukankuorista. Istuimien välissä juoksi kanavia, täynnä jäistä, vuorilta tuotua vettä, jotta rakennuksessa kuumimmankin helteen aikana vallitsisi miellyttävä viileys. Jättiläiskokoinen, purppurainen "velarium" varjeli auringonsäteiltä. Istumarivien väliin oli niinikään asetettu suitsutusastioita, jotta voitaisiin polttaa hyvänhajuisia arapialaisia yrttejä. Ylhäälle oli kiinnitetty astioita safrani- ja verbena-kasteen pirskoittamista varten. Kuuluisat rakennusmestarit Severus ja Celer olivat käyttäneet kaiken taitonsa saadakseen aikaan verrattoman amfiteatterin, johon mahtuisi sellainen määrä uteliaita katselijoita, ettei yksikään amfiteatteri vielä ollut suonut tilaa niin monelle.
Sinä päivänä, jolloin ludus matutinuksen piti alkaa, kerääntyi amfiteatterin edustalle jo aamun koittaessa joukoittain ihmisiä odottamaan ovien aukenemista ja ihastuksella kuuntelemaan leijonien kiljunaa ja pantterien käheää karjuntaa sekä koirien ulvomista. Pedot eivät kahteen päivään olleet saaneet ruokaa, sensijaan oli häkkien edustalla pidetty verisiä lihakappaleita, jotta niiden nälkä ja verenhimo oikein kiihtyisi. Tuon tuostakin nousi sellainen villien äänten myrsky, etteivät sirkuksen ympärillä seisovat ihmiset saattaneet puhella ja että kauhu sai herkkätuntoisimmat kalpenemaan. Auringon noustessa alkoi sirkuksesta kuulua tyyntä, heleää laulua. Kansanjoukko kuunteli kummissaan, ja suusta suuhun kulki huuto: "kristityt! kristityt!" Heitä oli todella edellisenä yönä tuotu joukoittain amfiteatteriin, eikä vain yhdestä vankilasta, kuten alussa oli aiottu, vaan kaikista joku määrä. Kansa tiesi, että näytännöt tulisivat kestämään viikkoja, jopa kuukausia, mutta useat epäilivät, että pedot yhdessä päivässä jaksaisivat lopettaa kaikki kristityt, jotka olivat määrätyt sen päivän osalle. Miesten, naisten ja lasten äänet, jotka veisasivat aamuvirttään, olivat niin lukuisat, että asiantuntijat arvelivat petojen väsyvän ja kyllästyvän, vaikkei arenalle yhtaikaa heitettäisikään useampia kuin sata tai kaksisataa ruumista. Eivät ne illaksi jaksaisi repiä kaikkia. Toiset olivat sitä mieltä, että vaikutus häiriytyisi, jos arenalle yhtaikaa tulisi liian paljon uhreja. Silloin ei näytelmästä voisi nauttia laisinkaan niin paljoa kuin pitäisi. Jota likemmä päästiin aikaa, jolloin sisäkäytävät eli n.s. vomitoriot olivat avattavat, sitä äänekkäämmäksi kansanjoukko kävi. Ihmiset laskivat leikkiä ja juttelivat kaikkinaisista kilpaleikkejä koskevista asioista. Syntyi puolueita, jotka kiistelivät siitä, leijonatko vai tiikerit paremmin jaksaisivat repiä ihmisiä. Lyötiin vetoakin. Toiset keskustelivat miekkailijoiden kanssa, joiden piti esiintyä arenalla ennen kristittyjä, ja taasen syntyi puolueita. Kuka asettui samnitien, kuka gallien, kuka mirmillonilaisten, kuka trakilaisten, kuka verkkomiesten puolelle. Varhain aamulla nämä sitten, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä, opettajiensa n.s. lanistain johdolla alkoivat tulvia amfiteatteriin. Voimia säästääkseen kulkivat he aseettomina, milloin aivan alasti, milloin kantaen kädessään vihreitä oksia tai kukkaköynnöksiin kiedottuina, nuorina, kauniina ja elämää uhkuvina aamuauringon valossa. Heidän voimakkaat ruumiinsa välkkyivät öljystä. Kaunismuotoisina kuin marmorikuvat ihastuttivat he kaikkia, jotka ihailivat kauniita muotoja. Useat heistä olivat tunnettuja henkilöitä, ja yhtämittaa puhkesi joukko huutamaan: "Terve Furnius! terve Leo! terve Maximus! terve Diomedes!" Nuoret tytöt loivat heihin rakastuneita silmäyksiä, ja he puolestaan valitsivat kauneimman tytön, laskettelivat pilapuheita ikäänkuin ei heillä olisi ollut minkäänlaista huolta, heittelivät lentosuudelmia tai puhkesivat puhumaan: "Syleile minua ennenkuin kuolema minua syleilee!" Sitten he katosivat porttien taakse, monet jäädäkseen sille tielle. Joukon huomio kiintyi yhä uusiin tulokkaihin. Miekkailijoiden perässä tuli ruoskilla varustettuja miehiä, n.s. "mastigophoroi", joiden tehtävä oli ruoskia ja ärsyttää miekkailijoita. Sitten suuntautui "spoliariumin" puolta kohden pitkä rivi rattaita, täynnä puisia ruumisarkkuja. Kuormat nähdessään sai kansa taasen ilonaihetta, sillä arkkujen lukumäärä lupaili komeaa näytelmää. Tuli miehiä, joiden virkana oli haavoittuneiden surmaaminen, ja he olivat puetut Charoniksi tai Mercuriukseksi, tuli miehiä, joiden piti valvoa järjestystä sirkuksessa, tuli orjia, joiden tehtävänä oli virkistysten tarjoaminen, ja vihdoin pretorianeja, joita aina piti olla amfiteatterissa Caesarin ympärillä, tarpeen varalta.
Vihdoin avattiin vomitoriot ja ihmislauma pääsi tunkeutumaan sirkukseen. Mutta uteliaita oli niin paljon, että tulva kesti koko tunnin, ja kaikki hämmästelivät, että koko tämä lukematon kansanpaljous mahtui amfiteatteriin. Pedot, jotka vainusivat ihmishajua, karjuivat entistä hurjemmin. Katselijat etsivät paikkojaan, ja koko sirkus oli täynnä pauhua niinkuin meri myrskyllä.
Vihdoin saapui kaupungin prefekti vartijoidensa ympäröimänä, ja häntä seurasi katkeamattomana sarjana senaattorien, konsuleiden, pretoreiden, aedilien, palatsin ja virastojen virkamiesten, pretorianipäällikköjen, patricioiden ja ylhäisten naisten kantotuoleja. Muutamien kantotuolien edellä kulki liktoreja, jotka pitelivät vitsakimpun keskelle asetettua kirvestä, toisten edellä astui orjajoukkoja. Kantotuolien kultaus, valkeat ja kirjavat puvut, sulat, korvarenkaat, jalokivet ja kirveiden terät välkkyivät auringonpaisteessa. Joukko tervehti mahtimiehiä äänekkäillä huudoilla, jotta koko sirkus kaikui. Tuon tuostakin saapui paikalle vielä pieniä pretorianiosastoja.