"Kyllä," vastasi Vinitius.
Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Tullius Senecio kumartui heidän puoleensa ja lausui:
"Tiedättekö, annetaanko kristityille aseita?"
"Emme tiedä," vastasi Petronius.
"Soisinpa että annettaisiin," puhui Tullius, "sillä muuten arena pian on kuin mikäkin teurastajan pöytä. Mutta mikä erinomainen amfiteatteri!"
Hän oli oikeassa: amfiteatteri oli todella loistava. Alemmat istuimet olivat valkeilla togilla peitetyt ja häikäisivät kuin lumi. Kullatussa »podiumissa» istui Nero, kaulassa timanttivitjat, päässä kultainen seppel, ja hänen rinnallaan Augusta, kauniina ja synkkänä. Molemmin puolin oli vestalittaria, korkeita virkamiehiä, senaattoreja kallisarvoisissa puvuissa, sotaväen päällikköjä loistavissa asuissa, sanalla sanoen: kaikki, mitä Roomassa oli mahtavaa, loistavaa ja rikasta, oli koolla. Etempänä istui ritareja ja ylempänä leveni ihmismeri, pää päässä kiinni. Mutta pilarista toiseen kierteli ruusuista, liljoista, syyskukista, muratista ja viinipuusta punottuja köynnöksiä.
Kansanjoukko puheli ääneen, huusi, lauloi, puhkesi tuon tuostakin nauramaan jollekin sukkeluudelle, kierteli rivistä riviin ja tömisteli kärsimättömänä jalkojaan, jouduttaakseen näytelmän alkamista.
Vihdoin kävi töminä aivan jyriseväksi eikä ottanut lakatakseen. Silloin kaupungin prefekti, joka loistavalla saatollaan oli piirittänyt arenan, antoi merkin heilauttamalla huivia, ja siihen tuhannet äänet amfiteatterista vastasivat huudolla: »aaa!…»
Tavallisesti kilpaleikit alkoivat taistelulla villejä petoja vastaan, jolloin vastustajina esiintyi barbareja sekä pohjoisesta että etelästä. Tällä kertaa petoja oli sentään liian paljo, ja sentähden ohjelma alkoi andabatien taistelulla. Andabatit olivat kypäriin puettuja miehiä, joiden kypäristä puuttui silmälävet, joten heidän täytyi iskeä umpimähkään. Muutamia kymmeniä andabateja astui nyt arenalla ja he alkoivat hurjasti piestä ilmaa miekoillaan. Mastigoforit työnsivät heitä pitkillä talikoilla yhteen kokoon, jotta he löytäisivät toisensa. Hienompi yleisö katseli välinpitämättömänä ja halveksien tätä näytelmää, mutta kansaa huvitti katsella kamppailevien kömpelöjä liikkeitä. Välistä törmäsivät taistelijat olkapäineen yhteen, ja silloin puhkesi yleisö äänekkääseen nauruun ja huusi: »oikealle!» »vasemmalle!» »eteenpäin!» Monesti kamppailijoita tahallisesti johdettiin harhaan. Muutamat parit olivat sentään päässeet käsikähmään, ja taistelu uhkasi käydä veriseksi. Rohkeimmat miehet viskasivat pois kilpensä, tarttuivat toverinsa vasempaan käteen, jotteivät hukkuisi toisistaan, ja kamppailivat kunnes kaatuivat. Se joka kaatui, nosti sormensa ilmaan, siten rukoillen armoa, mutta tavallisesti kansa jo kilpaleikkien alussa vaati haavoittuneille kuolemaa, varsinkin kun oli kysymys andabateista, joiden kasvot olivat peitossa ja jotka siten pysyivät yleisölle tuntemattomina. Vähitellen lakkasi taistelu, ja lopulta ei arenalla ollut kuin kaksi miestä. Heitä tönittiin, kunnes he törmäsivät vastatusten, kaatuivat hiekkaan ja vihdoin surmasivat toisensa. Yleisön huutaessa »ratkaistu» [peractum est!] korjasivat palvelijat pois ruumiit, sitten tuli arenalle pieniä poikia, jotka peittivät veriset jäljet ja sirottelivat hiekalle safranin lehtiä.
Mutta nyt seurasi tärkeämpi taistelu, joka oli omiaan herättämään uteliaisuutta hienostossakin eikä yksin roskaväessä. Sellaisten aikana löivät nuoret patriciot vetoja ja kadottivat monesti koko omaisuutensa. Nytkin kierteli kädestä käteen tauluja, joihin oli kirjoitettu lemmikkien nimet ja sestertsien lukumäärä, minkä kukin uhrasi valitulleen. Eniten saivat tietysti »spectati» eli ne miekkailijat, jotka jo useinten olivat voittaneet arenalla, mutta uusien ja tuntemattomienkin miekkailijoiden tähden pantiin monesti likoon suuria summia, sillä toivottiin sitä suurempaa saalista, jos he voittaisivat. Caesar löi vetoa, samaten papit, vestalittaret, senaattorit, ritarit, kansa. Köyhät, joilla ei ollut rahaa, panivat monesti oman vapautensa. Sitten odotettiin sykkivin sydämin, jopa pelko mielessä miekkailijoiden esiintymistä, ja moni teki ääneensä lupauksia jumalille, jotta he vain soisivat suosionsa hänen valitulleen.