"Hyvä on, filosofi, mutta yhdessä suhteessa olet erehtynyt: jumalat määräsivät sinut taskuvarkaaksi, ja sinä olet ruvennut pahaksi hengeksi. Sentähden et saata sietää näytelmää."
Vanhus loi häneen punoittavat silmänsä, mutta ei löytänyt sopivaa haukkumasanaa. Hetkisen vaiettuaan hän vaivoin sai sanotuksi:
"Siedänpä!…"
Samassa antoivat torvet merkin, että keskeytynyttä näytelmää jatkettaisiin. Ihmiset rupesivat kiireesti rientämään pois käytävistä, joihin olivat kerääntyneet juttelemaan ja lepuuttamaan jalkojaan. Kaikki joutuivat liikkeeseen, ja usein syntyi tappelu istuinpaikkojen anastamisesta. Senaattorit ja patriciot vetäytyivät paikoilleen. Vähitellen melu hiljeni, ja vihdoin vallitsi järjestys koko amfiteatterissa. Arenalla hääri ihmisjoukko puhdistamassa hiekkaa verikokkareista.
Kristittyjen vuoro oli tullut. Näytelmä oli yleisölleen aivan uusi, eikä kukaan aavistanut kuinka kristityt käyttäytyisivät. Sentähden kaikki odottivat sitä uteliaisuudella. Yleisö oli herkässä mielentilassa, sillä se odotti saavansa nähdä jotakin tavatonta, mutta samalla se oli kristityille suuttunut. Olivathan he polttaneet Rooman ja sen ikuiset aarteet. Olivathan he juoneet lasten verta, myrkyttäneet veden, kironneet ihmissuvun ja langenneet mitä nurjimpiin rikoksiin. Raivostunut joukko ei voinut keksiä heille tarpeeksi suurta rangaistusta. Se vain pelkäsi, etteivät kärsimykset lainkaan vastaisi häijyjen ihmisten rikosmäärää.
Aurinko oli jo noussut korkealle ja sen säteet tunkivat purppuraisen "velariumin" läpi, täyttäen arenan verisellä valolla. Hiekka kävi tulenkarvaiseksi, ja sekä ihmisten kasvot että tyhjä arena, jonka ihmisten tuska ja petojen saaliinhimo pian oli täyttävä, olivat hirvittävän näköiset. Ilma oli ikäänkuin täynnä hirmua ja kuolemaa. Katsojajoukon, joka tavallisesti oli iloinen ja leikkisä, teki viha nyt aivan sanattomaksi. Kaikkien kasvoihin oli painunut julmuuden leima.
Prefekti antoi merkin, ja sama Charoniksi puettu vanhus, joka oli kutsunut kuolemaan miekkailijat, astui nyt hitain askelin arenan toiseen päähän ja iski taasen kolkon hiljaisuuden vallitessa kolme kertaa vasaransa porttiin.
Koko amfiteatterissa nousi mutina:
"Kristityt! kristityt!…"
Rautaristikot narisivat ja mastigoforit kajauttivat pimeään aukkoon tavanmukaisen huutonsa: "hiekalle!" Samassa rupesi arenalle tulvimaan nahkoihin käärittyjä, metsänhenkien kaltaisia olentoja. Ne tulivat kaikki juoksujalan ikäänkuin kuumesairaan kiihkolla ja lankesivat päästyään keskelle arenaa polvilleen sekä kurottivat käsivartensa taivasta kohti. Kansa arveli tuomittujen rukoilevan armoa ja vimmastui mokomaa pelkuruutta. Tömistettiin jalkoja, vihellettiin, kristittyjä kohti heitettiin tyhjiä viiniastioita ja kalvettuja luita sekä huudettiin: "pedot esiin! pedot esiin!…" Äkkiä sattui odottamaton tapaus. Karvaisen joukon keskeltä kohotti joku päätään, ja samassa helähti ilmoille laulu, ensi kertaa roomalaisessa sirkuksessa: