"Jalopeurat! jalopeurat! Päästäkää irti jalopeurat!"
Oli ollut tarkoitus säästää jalopeurat seuraavaan päivään, mutta amfiteatterissa voitti kansan tahto Caesarinkin tahdon. Yksin ylimielinen ja oikullinen Kaligula oli uskaltanut sitä vastustaa, olipa joskus tapahtunut, että hän oli ruoskituttanut joukkoa kepeillä, mutta tavallisesti hän sentään oli alistunut sen tahdon alle. Nero, jolle kansan suosio oli kallein kaikesta maan päällä, ei koskaan vastustanut mitään. Tällä kertaahan hänen sitäpaitsi piti rauhoittaa tulipalon raivostuttama lauma ja siirtää onnettomuuden syy kristittyjen niskoille.
Hän antoi siis merkin, että "cuniculum" avattaisiin, ja sen huomatessaan kansa paikalla rauhoittui. Ristikot, joiden takana jalopeurat säilytettiin, narisivat. Kun koirat näkivät mahtavat pedot, hiipivät ne hiljaa ulisten arenan vastaiseen päähän, mutta jalopeurat astuivat arenalle juhlallisina, hallavina, kaulalla suuret, tuuheat harjat. Itse Caesar käänsi niihin ikävystyneet kasvonsa ja vei smaragdin silmilleen, jotta paremmin näkisi. Augustianit tervehtivät petoja kättentaputuksilla; joukko laski sormiensa avulla kuinka monta niitä oli ja seurasi kiihkeästi, minkä vaikutuksen ne tekisivät polvistuviin kristittyihin, jotka toistamistaan toistelivat samoja sanoja: pro Christo! pro Christo! Joukko ei niitä ymmärtänyt, mutta ne ärsyttivät sitä.
Jalopeurat olivat kyllä nälissään, mutta ne eivät sittenkään heti karanneet uhrien kimppuun. Arenalla vallitseva punertava valo häiritsi niitä. Ne ummistelivat silmiään ja katselivat eteensä, ikäänkuin äkkiä olisivat käyneet sokeiksi. Toiset venyttelivät laiskasti kellertävää ruumistaan, toiset aukoivat leukojaan ja haukottelivat, ikäänkuin näyttääkseen katselijoille hirveät kitansa. Vähitellen veren haju ja revityt ruumiit, joita arena oli täynnä, kuitenkin rupesivat vaikuttamaan. Petojen liikkeet muuttuivat levottomiksi, selkäharjakset nousivat pystyyn ja sieramet särpivät ahneesti ilmaa. Yksi pedoista kävi äkkiä kiinni naisen ruumiiseen, jonka kasvot olivat mäsänä, laski käpälänsä ruumiin rinnalle ja rupesi tällä tavalla kielellään nuolemaan hyytynyttä verta. Toinen likeni miestä, jonka sylissä oli hirvennahkaan neulottu lapsi.
Lapsi itki ja parkui niin, että koko sen pieni ruumis vapisi, ja piteli kiihkeästi kiinni isän kaulasta. Isä, joka tahtoi pitentää pienokaisen elämää vaikkapa muutamalla hetkellä, koetti irroittaa käsiä kaulastaan ja ojentaa lasta etempänä polvistuville. Mutta lapsen itku ja ponnistelu ärsytti jalopeuraa. Se päästi lyhyen, katkonaisen karjunnan, nujersi lapsen käpälänsä iskulla, otti isän pään kitaansa ja murskasi sen silmänräpäyksessä.
Tämän nähdessään kaikki muut jalopeurat karkasivat kristittyjen kimppuun. Muutamat naiset eivät voineet pidättää pelästyksen huutoja, mutta pian heidän valituksensa hävisivät kättentaputusten myrskyyn. Vähitellen sentään sekin vaikeni, sillä uteliaisuus pääsi voitolle. Katselijoille avautui kauhea näytelmä: ihmisten päitä katosi petojen kitoihin, kynnet repivät auki rintoja, sydämiä ja keuhkoja vieri hiekkaan; luut ritisivät petojen hampaissa. Toiset jalopeurat tarttuivat uhreihinsa vyötäisten kohdalta ja karkasivat sitten hurjaa kyytiä pitkin arenaa, ikäänkuin etsiäkseen syrjäistä paikkaa, missä rauhassa voisivat niellä saaliinsa; toiset nousivat takajaloilleen ja asettuivat vastatusten, kietoen etukäpälät toistensa ympäri, niinkuin kaksintaistelijat ainakin, ja karjuen niin että koko amfiteatteri tärisi. Ihmiset nousivat seisomaan, toiset jättivät paikkansa ja astuivat alemmaksi, jotta paremmin näkisivät. Monet saivat tungoksessa surmansa. Mielet olivat niin kiihoittuneet, että miltei tuntui siltä kuin ihmiset lopulta olisivat aikoneet heittäytyä arenalle auttamaan jalopeuroja. Sekaisin kuului eläimellistä meteliä, kättentaputuksia, karjuntaa, murinaa, leukojen loksahdusta, molossilaiskoirien ulvontaa ja valitusta.
Caesar piti smaragdia silmiensä edessä ja katseli tarkkaan näytelmää. Petroniuksen kasvoilla kuvastui inho ja ylenkatse. Chilon oli jo aikoja sitten kannettu pois sirkuksesta.
Cuniculumeista sukelsi esiin yhä uusia uhreja.
Mutta korkeimmalta riviltä katseli näytelmää apostoli Pietari. Kukaan ei häntä huomannut, sillä kaikkien päät olivat käännetyt arenaa kohti. Ja kuten hän kerran Corneliuksen viinitarhassa oli siunannut vangittavat ja valmistanut heidät kuolemaan ja iankaikkiseen elämään, niin hän nytkin ristin merkillä siunasi ne, joiden täytyi kuolla petojen hampaissa. Hän siunasi heidän verensä, heidän tuskansa, heidän runnellut, kuolleet ruumiinsa ja heidän henkensä, joka arenan veriseltä hiekalta liiti korkeuteen. Muutamat nostivat silmänsä apostolin puoleen, ja kun he näkivät ristin merkin, kirkastuivat heidän kasvonsa. Mutta hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän lausui: Oi Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi, sillä Sinun kunniaksesi ja Sinun totuutesi todistajina nämä lampaani kuolevat! Sinä käskit minua heitä kaitsea, siis minä nyt Sinulle heidät annat. Lue sinä heidät, Herra, ota heidät, paranna heidän haavansa, lievennä heidän kipunsa ja anna heille vielä enemmän onnea kuin he tuskaa tunteneet ovat.
Ja hän siunasi heidät, sekä kunkin erikseen että joukoittain, eikä hänen rakkautensa olisi taitanut olla suurempi, jos he olisivat olleet hänen omia lapsiaan, jotka hänen oli uskominen suoraan Kristuksen käsiin. Äkkiä Caesar, joka nähtävästi tahtoi että kilpaleikit veisivät voiton kaikesta, mitä Roomassa oli nähty, kuiskasi muutamia sanoja kaupungin prefektin korvaan. Prefekti jätti paikalla podiumin ja läksi cuniculumeihin. Kansa hämmästyi suuresti, kun ristikkoportit taasen avautuivat. Arenalle päästettiin nyt kaikenkaltaisia petoja: tiikerejä Eufratin seuduilta, numidialaisia panttereja, karhuja, susia, hyenoja ja sakaaleja. Koko arena tuli täpösen täyteen juovikkaita, keltaisia, hallavia, tummia, ruskeita ja täplikkäitä nahkoja, jotka liikkuivat ja hyppelivät kuin aallot. Syntyi sellainen sekamelska, ettei silmä enää pystynyt eroittamaan mitään muuta kuin eläinten selkiä, jotka vääntyivät ja sotkeutuivat yhteen hirveässä mylläkässä. Näytelmä menetti todellisuuden vaikutuksen ja muuttui jonkinlaiseksi veriseksi mellastukseksi, joka oli kuin hirveää unta tai mielipuolen kauheaa harhanäköä. Mitta oli ylenmäärin täysi. Kesken petojen karjuntaa, ulvontaa ja murinaa rupesi katselijoiden joukosta kuulumaan naisten läpitunkevaa, suonenvedontapaista naurua: heidän voimansa olivat vihdoinkin loppuneet. Ihmisiä kauhistutti. Kasvot synkkenivät. Alettiin huutaa: »Jo riittää! jo riittää!»