Mutta helpompi oli ollut päästää irti pedot kuin saada ne takaisin cuniculumeihin. Caesar tiesi kuitenkin keinon, jolla arena saatiin tyhjäksi ja joka oli omiaan tarjoamaan kansalle uutta huvitusta. Kaikille riveille ilmestyi istuimien väliin mustia, höyhentöyhdöillä ja korvarenkailla koristettuja numidialaisia jousimiehiä, Yleisö, joka arvasi mitä seuraisi, tervehti heitä ihastunein huudoin. Numidit likenivät rivien kaidepuita ja kiinnittivät nuolet jousiin sekä rupesivat ampumaan keskelle petojen laumaa. Näytelmä oli todella uusi. Miehet taivuttivat sorjia, mustia vartalojaan taaksepäin, jännittivät jousensa ja ampuivat ampumistaan. Jänteiden pauke ja siivekkäiden nuolien suhina säesti petojen kiljuntaa ja katselijoiden hämmästyneitä huudahduksia. Sudet, karhut, pantterit ja ihmiset, jotka vielä olivat jääneet eloon, sortuivat toistensa viereen. Tuntiessaan nuolen käyneen kylkeensä, koettivat toiset jalopeurat vimmastuneina tarttua siihen kiinni kuonollaan, joko vetääkseen sen pois tahi taittaakseen sen. Toiset vaikeroivat kivun käsissä. Pienemmät pedot juoksentelivat peloissaan umpimähkään pitkin arenaa tai iskivät päänsä ristikkoihin. Mutta jousimiehet ampuivat ampumistaan kunnes kaikki, mitä arenalla oli ollut elävää, makasi henkitoreissaan.
Silloin törmäsi arenalle satakunta sirkuksen orjaa. He toivat sinne lapioita, talikkoja, käsikärryjä, koppia, joihin sisälmykset olivat kerättävät, ja hiekkasäkkejä. Arenalla puuhattiin kuumeentapaisella kiireellä. Pian se saatiinkin puhdistetuksi ruumiista, verestä ja kaikkinaisesta liasta, hiekka käännettiin nurin, tasoitettiin ja peitettiin paksulla, tuoreella hiekkakerroksella. Vihdoin juoksi arenalle Amoriksi puettuja poikasia, jotka sirottivat hiekan täyteen ruusun, liljan ja muiden kukkien lehtiä. Suitsutusastiat sytytettiin uudelleen ja velarium poistettiin amfiteatterin päältä, koska aurinko oli jo melkoisesti alentunut.
Ihmiset loivat toisiinsa kummastuneita, kysyviä katseita, sillä he eivät saattaneet käsittää, minkä näytelmän tämä päivä vielä saattaisi tarjota.
Näytelmä oli todella sellainen, ettei kukaan ollut saattanut sellaista odottaa. Caesar, joka joku aika sitten oli kadonnut podiumistaan, ilmestyi äkkiä kukitetulle arenalle puettuna purppuraan ja kantaen päässään kultaista seppeltä. Häntä seurasi kaksitoista laulajaa, sitrat käsissä.
Caesarilla oli hopeinen luuttu, hän asteli juhlallisin askelin ja kumarsi, keskelle arenaa päästyään, moneen kertaan katselijoille. Sitten hän nosti silmänsä taivasta kohti ja seisoi jonkun aikaa äänetönnä, ikäänkuin innostusta odottaen.
Vihdoin hän koski kieliin ja alkoi laulaa:
»Oi säteilevä Leton poika
Ja Tenedoksen valtaherra,
Jonka haltuhun myös
Pyhä Ilion uskottu oli,
Miten sallitkaan
Akiivien ankaroiden
Verellä trojalaisten sammuttaa
Ikivalkean alttariltas?
Sun puolehes, suuri Apollo,
Kyllä huusi vanha ja nuori,
Sun puolehes pohjasta poven
Kohos äitien haikea itku:
Oi armahda lapsiamme!
Tää parku paadenkin helläks sais,
Mut paatta vähemmin liikutti
Sua, Smintheus, ihmistuskat.»
Laulu oli vähitellen muuttunut surulliseksi, sydäntäsärkeväksi elegiaksi. Sirkuksessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hetkisen perästä Caesar, jonka mielenliikutus oli riistänyt valtoihinsa, jatkoi:
»Miks jumalaisen soittos hyminällä
Et julmaa tuskaa vaimentanut,
Kun nytkin vielä silmään,
Kuin kastehelmi kukkaan, kiintyy kyynel
Tuon laulun mykistä sävelistä,
Mi etehemme tuhkan alta nostaa
Tulen liekit, kauhut hirmupäivän…
Miss' olit silloin, suuri Smintheus!…»
Siinä hänen äänensä katkesi ja silmät kostuivat. Vestalittarien silmäripsissä riippui suuria kyyneliä, ja kansa kuunteli hiljaa. Vihdoin puhkesi ilmoille kokonainen suosionosoitusten myrsky, josta ei tahtonut loppua tulla.