Mutta vomitorioista, jotka olivat yhteydessä ulkoilman kanssa, kuului rattaiden röykettä: kristittyjen miesten, naisten ja lasten verisiä jäännöksiä kuljetettiin paraikaa hirveisiin hautoihin eli n.s. »puticuloihin».
Apostoli Pietari painoi molemmin käsin harmaata, vapisevaa päätään ja virkkoi hengissä:
"Herra! Herra! kenelle Sinä olet antanut maailman vallan? Ja minkätähden
Sinä tahdot valita pääkaupungiksesi juuri tämän paikan?"
VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Aurinko vaipui vaipumistaan länttä kohti ja vihdoin ikäänkuin tipahti illan ruskoihin. Näytelmä oli loppunut. Kansanjoukot jättivät teatterin ja riensivät ovista eli niinsanotuista vomitorioista kaupunkiin päin. Ainoastaan augustianit jäivät teatteriin odottamaan vuolaimman tulvan poistumista. He olivat jättäneet paikkansa ja kerääntyneet podiumin ympäri, johon Caesar taasen ilmestyi kuulemaan kiitostaan.
Yleisö oli kyllä laulun loputtua hurjasti paukuttanut käsiään, mutta se ei tyynnyttänyt Caesaria, sillä hän oli toivonut saavansa aikaan ihastuksen, joka lähenisi hulluutta. Turhaan hänen ympärillään nyt viriteltiin kiitoshymnejä, turhaan vestalittaret suutelivat hänen »jumalallista» kättään, turhaan kosketti Rubrian punainen tukka hänen rintaansa, kun hän painui hänen kättään suutelemaan. Nero oli tyytymätön eikä osannut salata sitä. Petronius oli itsepintaisesti pysynyt vaiti, ja se häntä sekä hämmästytti että huolestutti. Jos hän olisi avannut suunsa ja lausunut edes jonkun kehuvan ja sattuvan sanan esitetyn laulun johdosta, niin se tänä hetkenä olisi tuottanut suurta lohdutusta Caesarille. Vihdoin ei Nero enää saattanut vaieta, vaan viittasi Petroniukselle ja virkkoi, kun tämä oli tullut podiumiin:
"Puhu…"
Petronius vastasi kylmästi:
"Vaikenen, sillä en löydä sanoja. Sinä olet voittanut oman itsesi."
"Niin minustakin tuntuu, mutta tämä kansa…?"