"Kaikki sinä huomaatkin!… Minä kyllä tiedän! … korjaan sen!… Mutta eihän kukaan muu sitä huomannut? Eihän? Äläkä sinä, kautta kaikkien jumalten rakkauden, hiiskahda kenellekään sanaakaan … siitä … jos… elämäsi on sinulle rakas…"
Petronius rypisti kulmakarvojaan ja vastasi ikäänkuin harmistuneena ja äreästi:
"Saatathan, jumalallinen, tuomita minut kuolemaan, jos sinut ilmiannan, mutta ei sinun uhkauksesi minua peloita, sillä jumalat tietävät kuinka vähän minä kuolemaa pelkään."
Sen sanottuaan loi hän katseensa suoraan Caesarin silmiin. Hetkisen perästä virkkoi Caesar:
"Älä minua ärsytä… Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan…"
"Huono merkki!" ajatteli Petronius itsekseen.
"Olin tänään aikonut pyytää teidät kemuihin," jatkoi Nero, "mutta nyt sulkeudun mieluummin huoneeseeni selittelemään tuota kirottua kolmatta säettä. Paitsi sinua ovat ehkä Seneca ja Secundus Carinas voineet huomata virheen, mutta heidät minä paikalla toimitan tieltäni."
Sen sanottuaan huusi hän luokseen Senecan ja ilmoitti hänelle, että hänen Acratuksen ja Secundus Carinaksen kanssa oli lähdettävä noutamaan rahoja kaikista maakunnista, kaupungeista, kylistä ja kuuluisista temppeleistä, sanalla sanoen kaikkialta, missä vain rahaa on ja mistä sitä vain saattaa saada irti kiskotuksi. Mutta Seneca, joka ymmärsi, että hänet tahdotaan tehdä varkaaksi, pyhyydenryöstäjäksi ja rosvoksi, kieltäytyi jyrkästi.
"Minun täytyy lähteä maalle, herra," lausui hän, "odottamaan kuolemaa, sillä olen vanha ja hermoni ovat kipeät."
Senecan iberialaiset hermot olivat koko joukon vahvemmat kuin Chilonin. Eivät ne olleet juuri kipeät, mutta yleensä hänen terveytensä oli heikonpuoleinen. Hän oli raihnaan näköinen kuin varjo, ja viime aikoina hänen hiuksensa olivat käyneet aivan valkeiksi.