Nero katseli häntä ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei hänen kuolemaansa kauaa tarvinne odottaa.
"En tahdo vaivata sinua matkustamisella, jos olet sairas," sanoi hän.
"Mutta koska minä rakastan sinua, tahdon pitää sinut likeisyydessäni.
Sentähden et saa mennä maalle, vaan sinun pitää sulkeutua taloosi etkä
saa liikkua minnekään."
Nero hymähti ja jatkoi:
"Jos taas lähetän Acratuksen ja Carinaksen kahden, niin on sama kuin lähettäisin susia lampaitten joukkoon. Kenet minä panisin heidän päämiehekseen?"
"Pane minut, herra!" huudahti Domitius Afer.
"En! En tahdo tuottaa Roomalle Mercuriuksen vihaa, sillä te saattaisitte hänet epäilemättä häpeään varastuskilpailussa. Minä tarvitsen siihen jonkun stoikon, sellaisen, kuin Seneca tai uusi ystäväni, filosofi Chilon."
Nero katseli ympärilleen ja kysäsi:
"Mutta mitä Chilonille tapahtuikaan?"
Chilon, joka päästyään raittiiseen ilmaan oli tointunut ja Caesarin laulun aikana palannut amfiteatteriin, astui esiin ja virkkoi:
"Tässä olen, sinä kuun ja auringon loistava poika. Olin kipeä, mutta sinun laulusi paransi minut."