Vinitius laski kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä silmiin soihtujen valossa. Hän ei saanut sanaa suustaan. Nazarius kuitenkin ymmärsi hänen mykän kysymyksensä ja virkkoi:
"Hän elää vielä. Ursus lähetti minut luoksesi kertomaan, että hän kuumehoureissaan lakkaamatta rukoilee ja toistelee sinun nimeäsi."
Mutta Vinitius huudahti:
"Kiitos Kristuksen, joka vielä voi palauttaa hänet minulle!"
Hän vei Nazariuksen kirjastoon, ja hetkisen perästä seurasi heitä
Petronius, joka tahtoi kuulla heidän keskustelunsa.
"Sairaus pelasti hänet häpeästä, sillä pyövelit pelkäävät sairaita," kertoi nuorukainen. "Ursus ja parantaja Glaucus vartioivat häntä yöt, päivät."
"Ovatko entiset vartijat paikoillaan?"
"Ovat, herra, ja Lygia on heidän huoneessaan. Ne vangit, jotka olivat yhteisessä vankilahuoneessa, kuolivat kaikki kuumeeseen tai tukahtuivat huonon ilman takia."
"Kuka sinä olet?" kysyi Petronius.
"Jalosukuinen Vinitius minut kyllä tuntee. Olen lesken poika, jonka luona Lygia asui."