"Mitä sinä olet hänelle tehnyt? Missä hän on?"
Mutta nyt sattui odottamaton tapaus: hento, veltostunut Petronius tarttui nuoren soturin käteen, joka lepäsi hänen olkapäällään, koppasi sitten hänen toisen kätensä ja pusertaen niitä molempia yhdellä kädellään kovasti kuin rautaisilla pihdeillä, huusi:
"Minä olen ainoastaan aamuisin voimaton, mutta illoin on ruumiissani kyllä entinen joustavuus. Koetapa päästä irti. Olet mahtanut olla voimisteluopissa jonkun kankurin luona ja tapasi olet mahtanut oppia sepältä."
Hänen kasvoissaan ei saattanut huomata vihan kipinääkään, ainoastaan silmistä säihkyi päättäväisyys ja tahdonvoima. Hetken perästä päästi hän irti Vinitiuksen kädet. Nöyrtyneenä, häpeissään ja kiivastuksissaan seisoi Vinitius hänen edessään.
"Teräksestä ovat kätesi," virkkoi hän, "mutta kautta kaikkien Manalan jumalien vannon, että jos sinä olet minut pettänyt, niin pistän veitsen kurkkuusi, vaikkapa olisit Caesarin huoneissa."
"Jutelkaamme levollisesti," vastasi Petronius. "Teräs on, kuten näet, rautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestä olkapäästäsi saattaisi tehdä kaksi minun olkapäätäni, niin ei minun tarvitse pelätä sinua. Minä vain säälin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittämättömyys yleensä saattaisi hämmästyttää minua, niin ehkä hämmästelisin sinunkin kiittämättömyyttäsi."
"Missä Lygia on?"
"Ryövärien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa."
"Petronius!"
"Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnäkin, että hän ottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, että hän antaisi hänet sinulle. Eikö sinulla siellä togasi poimuissa ole veistä? Ehkä pistät minut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentään odottamaan pari päivää, sillä veisivät sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi ikävissään."