Tyyntyneempänä palasi Aulus kotiin. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että jos Caesar Petroniuksen kehoituksesta oli antanut ryöstää Lygian Vinitiusta varten, niin Vinitius kyllä toisi hänet heille kotiin. Vihdoin lohdutti häntä se ajatus, että jollei Lygiaa saataisi vapautetuksi, Vinitius ainakin kostaisi hänen puolestaan ja pelastaisi hänet kuoleman kautta häpeästä. Hän tiesi, että Vinitius pitäisi sanansa, sillä hän oli nähnyt hänen raivonsa ja tunsi ennestäänkin kaikkien tämän suvun jäsenten tulisuuden. Itse vanha soturi, vaikka rakasti Lygiaa kuin omaa lastaan, olisi tahtonut mieluummin surmata hänet kuin luovuttaa hänet Caesarille. Epäilemättä hän sen olisi tehnytkin, jollei hänen olisi pitänyt ajatella poikaansa, suvun viimeistä miehistä jäsentä. Aulus oli sotilas. Stoikoista hän tuskin oli kuullut puhuttavankaan, mutta hänen mielipiteensä olivat hyvin samanlaiset kuin heidän. Hänen käsityksensä mukaan oli kuolema keveämpi kestää kuin häpeä.
Kotiin tultuaan rauhoitti ja lohdutti hän Pomponiaa uutisillaan, ja molemmat rupesivat odottamaan tietoja Vinitiukselta. Heti kun vain atriumista kuului orjien askelia, luulivat he Vinitiuksen tuovan heidän rakasta lastaan ja olivat valmiit sydämen pohjasta antamaan siunauksensa heille molemmille. Mutta aika kului, eikä viestiä kuulunut. Vasta illalla kumahti vasara porttiin.
Hetkisen perästä tuli orja tuomaan Aulukselle kirjettä. Vanha soturi oli aina tottunut hillitsemään tunteensa, mutta kirjettä ottaessaan vapisivat hänen kätensä, ja hän heittäytyi lukemaan sitä niin hätäisesti, että olisi luullut koko hänen talonsa kohtalon riippuvan siitä.
Äkkiä synkistyivät hänen kasvonsa, ikäänkuin hänen päälleen olisi langennut varjo ohitse kiitävästä pilvestä.
"Lue," virkkoi hän vaimolleen.
Pomponia otti kirjeen ja luki:
»Marcus Vinitius tervehtii Aulus Plautiusta. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Caesarin käskystä. Alistukaa siihen, niinkuin minä ja Petroniuskin alistumme.»
Seurasi pitkä äänettömyys.
KUUDES LUKU.
Petronius oli ollut kodissaan. Kun sitten Vinitius tuulispäänä oli törmännyt atriumiin ja saanut kuulla, että isäntä oli kirjastossa, ei ovenvartija ollut uskaltanut pidättää häntä, vaan hän pääsi yhtä kyytiä ryntäämään kirjastoon. Siellä tapasi hän Petroniuksen kirjoittamassa. Vinitius riisti ruokokynän hänen kädestään, rikkoi sen ja viskasi permannolle, laski sitten kätensä Petroniuksen olkapäälle, vei kasvonsa ihan likelle hänen kasvojaan ja rupesi käheällä äänellä kyselemään: