Äkkiä katkaisi päällikkö hänen surullisten ajatustensa juoksun.
"Jalo Annaeus," huudahti hän, "tiedän kyllä, miten Caesar palkitsi kaiken huolenpidon, minkä nuoruudessaan sinulta sai. Mutta syynä lapsemme ryöstämiseen on Petronius. Mainitse minulle syyt ja vaikutukset hänen tekoonsa ja käytä vihdoin vanhan ystävyytesi tähden kaikkia keinoja, mitä ikinä keksit, taivuttaaksesi häntä."
"Petronius ja minä," vastasi Seneca, "olemme kahden vastakkaisen leirin miehiä. En tiedä hänen syitään enkä arvaa vaikuttimia, joiden nojalla hän toimii. Luulen sentään, että hän, kaikesta turmeluksestaan huolimatta, on parempi kuin kaikki se roska, jota Nero nykyään kerää ympärilleen. Mutta turhaa ajanhukkaa on koettaa vakuuttaa hänelle, että hän on tehnyt väärin, sillä Petronius on aikoja sitten kadottanut älyn erottaa oikeaa väärästä. Mutta osoita hänelle, että hänen menettelynsä oli rumaa, niin hän häpeää. Kun minä hänet näen, niin aion sanoa: »ihanhan sinä olet menetellyt kuin vapautettu orja.» Jollei se auta, niin ei mikään auta."
"Kiitän sinua siitäkin," lausui päällikkö.
Sitten hän käski kannattaa itsensä Vinitiuksen luo, jonka hän tapasi miekkailemassa miekkailu-opettajansa kanssa. Kun Aulus näki nuoren miehen rauhallisesti harjoittamassa urheilua hetkenä, jolloin salaliitto Lygiaa vastaan juuri oli pantu toimeen, valtasi hänet vihan vimma, ja tuskin oli opettaja jättänyt huoneen ja oviverho laskeutunut hänen jälkeensä, kun ankarat syytökset ja soimaukset koskena kuohuivat hänen huuliltaan. Mutta kun Vinitius kuuli, että Lygia oli ryöstetty, kävi hän niin kauhean kalpeaksi, ettei Aulus enää hetkeäkään saattanut epäillä hänen osallisuuttaan salaliittoon. Nuoren miehen otsalle nousivat hikipisarat, veri karkasi ensin sydämeen ja tulvi sitten kuumina laineina takaisin kasvoille, silmät säkenöivät ja suusta syöksyi sekavia kysymyksiä. Hänen sisässään taisteli kokonainen mustasukkaisuuden ja raivon myrsky. Hänestä tuntui, että niin pian kuin Lygia on astunut Caesarin talon kynnyksen yli, on hän, Vinitius, ainiaaksi kadottanut hänet. Kun Aulus sitten mainitsi Petroniuksen nimen, lensi nuoren soturin päähän salaman nopeudella epäilys: entä jos Petronius on pitänyt sinua pilkkanaan, entä jos hän lahjoittamalla Lygian on tahtonut hankkia itselleen uusia armonosoituksia Caesarilta, tai ehkä hän on ryöstänyt hänet itseään varten. Vinitiuksen päähän ei edes pälkähtänyt ajatus, että joku nähtyään Lygian saattaisi olla himoitsematta häntä.
Hillittömyys, joka hänen suvussaan oli perinnöllinen, sai hänet tällä hetkellä raivoamaan pillastuneen hevosen lailla ja vei häneltä kaiken mielenmaltin.
"Päällikkö," huusi hän särkyneellä äänellä, "lähde kotiin ja odota siellä minua. Tiedä, että vaikka Petronius olisi oma isäni, niin kostaisin hänelle Lygiaa kohdanneen rikoksen. Palaa kotiin ja odota minua siellä. Ei Petronius enempää kuin Caesarkaan saa häntä omistaa."
Sitten hän kääntyi vahasta tehtyjen kuolinnaamarien puoleen, jotka täysissä vaatteissa seisoivat atriumissa, ja virkkoi nyrkkejään heristellen:
"Kautta näiden kuolinnaamarien! ennen tapan sekä hänet että itseni!"
Näin sanottuaan hän karkasi ulos, huusi vielä mennessään Aulukselle sanat »odota minua!» ja juoksi kuin hullu atriumista Petroniuksen asuntoa kohti, tiellä työntäen kumoon useita vastaantulijoita.