"Soisin, vaikkapa minun sitten pitäisi kuolla."
Vinitius lakkasi rukoilemasta ja lausui:
"Sano vartijoille, että he panevat Lygian arkkuun kuolleen lailla. Toimita sinä sitten apumiehiä, jotka yhdessä sinun kanssasi kantavat hänet vankilasta. »Löyhkäävien kuoppien» likeisyydessä tapaatte kantotuolin ja ihmisiä, joiden haltuun jätätte arkun. Vartijoille saat minun puolestani luvata niin paljon kultaa kuin he vaatteissaan jaksavat kantaa."
Puhuessa katosi Vinitiuksen kasvoista tavallinen, jäykkä ilme, ja toivo herätti soturissa eloon entisen tarmon.
Nazariuksen kasvot loistivat ilosta, hän nosti silmänsä taivasta kohti ja virkkoi:
"Parantakoon vain hänet Kristus, sillä nyt hän pääsee vapaaksi."
"Luuletko vartijoiden suostuvan tuumaan?"
"Vartijoidenko, herra? Totta kai, kun saavat tietää, ettei heitä kiduteta eikä rangaista."
"Aivan varmaan!" huudahti Vinitius. "Vartijat olivat valmiit päästämään hänet pakenemaankin. Toki he nyt suostuvat siihenkin, että hänet kuolleena kannetaan vankilasta."
"Tosin," huomautti Nazarius, "muuan mies aina tulisella raudalla tutkii, ovatko ruumiit, jotka vankilasta kannamme, todella kuolleet. Mutta muutamasta sestertsistä hän kyllä suostuu jättämään kuolleen kasvot rauhaan. Muutamasta aureuksesta hän koskettaa raudoillaan arkkua eikä ruumista."