"Sano hänelle, että hän saa kokonaisen kahmalollisen aureuksia," sanoi
Petronius. "Mutta voitko sinä hankkia luotettavia apulaisia?"
"Onhan niitä sellaisia, jotka rahasta ovat myyneet omat vaimonsa ja lapsensa."
"Mistä sinä saat heitä käsiisi?"
"Kaupungista, vaikkapa samasta vankilastakin. Kun vartijat kerran ovat lahjotut, niin he vapaasti päästävät sisään kenet vain tahtovat."
"Siinä tapauksessa saat ottaa minut apulaiseksi," huudahti Vinitius.
Mutta sitä ehdotusta Petronius jyrkästi vastusti. Pretorianit saattoivat tuntea hänet valepuvussakin, ja silloin olisivat he kaikki hukassa.
"Et saa mennä vankilaan etkä löyhkääville kuopille," puhui Petronius. "Caesarin, Tigellinuksen ja kaikkien muiden täytyy varmasti uskoa, että hän on kuollut, muuten he paikalla alkavat etsittää häntä. Vältämme epäluuloa vain sillä tavalla, että jäämme Roomaan, kun Lygia viedään Albanian vuoristoon tai vaikkapa etemmäksi, aina Siciliaan asti. Viikon tai parin perästä sinä sairastut ja kysyt neuvoa Neron lääkäriltä. Tämä kehoittaa sinua lähtemään vuoristoon. Siellä satutte yhteen ja sitten…"
Petronius mietti hiukan, heilautti kättään ja jatkoi:
"Sitten ehkä jo koittaa parempi aika."
"Kristus Lygiaa armahtakoon!" sanoi Vinitius. "Sinä puhut Siciliasta, mutta hän on sairas, ehkäpä kuolemaisillaan…"