"No voimmehan saattaa hänet jonnekin likemmä. Puhdas ilma hänet parantaa, kun vain saamme hänet pois vankilasta. Eikö sinulla vuoristossa ole ketään taloudenhoitajaa, johon voisit luottaa?"
"On kun onkin! On kyllä!" vastasi Vinitius hätäisesti. "Vuoristossa Coriolin tienoilla on luotettava mies, joka on kantanut minua käsillään, kun olin lapsi, ja joka yhä vielä minua rakastaa."
Petronius ojensi hänelle taulun.
"Kirjoita hänelle ja käske hänen huomenna tulla tänne. Lähetän sanansaattajan paikalla matkalle."
Hän kutsui atriumin palvelijan ja uskoi käskyn täyttämisen hänen haltuunsa. Hiukan myöhemmin ratsasti orja täyttä laukkaa yön halki Corioliin päin…
"Soisin," sanoi Vinitius, "että Ursus seuraisi häntä… Olisin silloin levollisempi."
"Herra," huudahti Nazarius, "sillä miehellä on yliluonnolliset voimat.
Hän rikkoo helposti ristikot ja karkaa Lygian perässä. Yhden ikkunan
kohdalla on äkkijyrkkä kallioseinä, ja sen alla ei ole vartioita.
Toimitan Ursukselle köydet, niin hän kyllä itse pitää huolta lopusta."
"Kautta Herkuleksen!" huudahti Petronius, "karatkoon kuinka tahtoo, mutta älköön tehkö sitä samalla kertaa kuin Lygia eikä edes kahta tai kolmea päivää myöhemmin. Häntä ajettaisiin tietysti takaa, ja niin löydettäisiin Lygian piilopaikka. Kautta Herkuleksen! tahdotteko te todella syöstä sekä itsenne että hänet turmioon! Te ette saa edes mainita Ursukselle Coriolia, taikka pesen minä käteni ja te saatte suoriutua miten tahdotte."
Sekä Vinitius että Nazarius huomasivat hänen muistutuksensa oikeaksi ja vaikenivat. Nazarius sanoi hyvästi ja lupasi palata huomenna, aamun koittaessa.
Hän toivoi jo tänä yönä voivansa sopia asiasta vartijoiden kanssa, mutta sitä ennen hän päätti käydä äitinsä luona, joka nykyisten levottomien aikojen vallitessa alituisesti oli levoton pojastaan. Mietittyään huomasi hän parhaaksi olla etsimättä apumiehiä kaupungista ja päätti lahjoa yhden niistä miehistä, jotka hänen kanssaan kantoivat ruumiita vankilasta.