"Hyvä on. Jos kaikki nyt käy onnellisesti, niin ensi yönä saavat he kantaa hänet vankilasta…"
"Aamun koittaessa pitäisi taloudenhoitajani väkineen olla täällä."
"Tie on lyhyt. Lähde nyt levolle."
Vinitius lankesi polvilleen cubiculumissaan ja rupesi rukoilemaan.
Auringon noustessa saapui Coriolin seuduilta taloudenhoitaja Niger, tuoden mukanaan kaikki, mitä Vinitius oli käskenyt: muuleja, kantotuolin ja neljä luotettavaa miestä, jotka olivat valitut Vinitiuksen britannialaisten orjien joukosta ja jotka Niger muuten varovaisuuden vuoksi oli jättänyt erääseen majataloon Suburrassa.
Vinitius, joka oli valvonut koko yön, meni Nigeriä vastaan, ja mielenliikutus valtasi ukon, kun hän sai nähdä nuoren herransa. Suudellen hänen silmiään ja käsiään hän virkkoi:
"Rakkaani, oletko sairas, vai väsymyskö on karkoittanut veren poskiltasi, sillä tuskin olin ensi näkemältä sinua tuntemaisillani?"
Vinitius vei hänet sisimmän pylväsrivin alle, jota sanottiin »ksystokseksi», ja ilmaisi hänelle siellä salaisuutensa. Niger kuunteli tarkkaavasti, ja hänen luisevilla päivettyneillä kasvoillaan kuvastui väkevä mielenliikutus, jota hän ei yrittänytkään hillitä.
"Hän on siis kristitty!" huudahti hän, luoden herraansa kysyvän katseen.
Vinitius nähtävästi arvasi mitä maalaisen katse tarkoitti, sillä hän lausui samassa: