"Minä olen myöskin kristitty…"
Kyyneleet nousivat Nigerin silmiin; hetken ajan hän vaikeni, mutta sitten hän nosti kätensä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:
"Minä kiitän Sinua, Kriste, ettäs olet ottanut kaihen näistä silmistä, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa."
Hän kävi molemmin käsin kiinni Vinitiuksen päähän ja rupesi suutelemaan hänen otsaansa, itkien onnesta.
Hiukan myöhemmin tuli Petronius Nazariuksen kanssa heidän luokseen.
"Hyviä uutisia!" huusi Petronius jo kaukaa.
Uutiset olivat todella hyvät. Ensinnäkin oli parantaja Glaucus vakuuttanut Lygian parantuvan, vaikka hänellä olikin sama vankilakuume, joka päivittäin tappoi satoja vankeja sekä Tullianumissa että muissa vankiloissa. Sekä vartijat että tulista rautaa hoitava mies olivat helposti suostuneet ehdotukseen. Attiksen, apulaisenkin kanssa olivat kaupat jo tehdyt.
"Olemme tehneet läpiä arkkuun," kertoi Nazarius, "jotta sairas voisi hengittää. Ainoana vaarana on nyt vain se, että hän saattaa päästää jonkun äänen tai ruveta puhumaan meidän kulkiessamme pretorianien ohitse. Mutta hän on kovin heikko eikä ole koko päivänä avannut silmiään. Glaucus antaa hänelle sitäpaitsi unijuomaa, jonka hän itse on valmistanut minun noutamistani lääkkeistä. Emme naulaa kiinni arkun kantta, joten te voitte helposti ottaa sen pois ja nostaa sairaan kantotuoliin. Me panemme sitten arkkuun hiekkasäkin, jonka jo olemme varanneet valmiiksi."
Vinitius oli pojan puhetta kuullessaan kalpea kuin vaate ja hän kuunteli häntä niin tuskallisella tarkkaavaisuudella, että olisi luullut hänen edeltäkäsin aikovan arvata kaikki hänen sanottavansa.
"Eikö vankilasta tänä yönä kanneta muita ruumiita?" kysyi Petronius.