"Kyllä tänä yönä kuoli noin parikymmentä henkeä ja illaksi kuolee vielä muutamia kymmeniä," vastasi poika. "Meidän täytyy aluksi kulkea samassa saatossa kuin muutkin kulkevat. Mutta sitten voimme vitkastella ja jättäytyä jälellepäin. Ensi kadunkulmassa toverini tahallaan loukkaa jalkansa, ja sillä perustuksella voimme jäädä hyvän matkan päähän muista. Odottakaa te meitä Libitinan pienen temppelin kohdalla. Suokoon Jumala, että yö olisi niin pimeä kuin suinkin."
"Kyllä Jumala pimeän yön tekee," vakuutti Niger. "Eilen oli ilta kirkas, ja sitten nousi äkkiä myrsky. Tänään taivas on selkeä, mutta ilma on aamusta asti tuntunut hikiseltä. Tästä tulee monta myrskyistä ja sateista yötä."
"Kuljetteko ilman valoa?" kysyi Vinitius.
"Saaton edellä kannetaan tulisoihtuja. Olkaa te joka tapauksessa Libitinan temppelin luona heti pimeän tullen, vaikka me tavallisesti alamme kuljettaa ruumiita vasta keskiyön aikana."
Kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin Vinitiuksen läähättävä hengitys.
Petronius kääntyi hänen puoleensa:
"Sanoin eilen," virkkoi hän, "että me menettelisimme viisaiten, jos pysyisimme kotona. Nyt kuitenkin huomaan, etten itsekään saa pysytyksi yhdessä kohden… Jos tässä sitäpaitsi olisi kysymys paosta, täytyisi meidän olla kovin varovaisia, mutta en käsitä, että kukaan voisi ruveta epäilemään, kun hänet kuolleena kannetaan vankilasta."
"Niin! niin!" vastasi Vinitius, "minun täytyy olla läsnä. Tahdon itse nostaa hänet arkusta…"
"Kyllä minä taas hänen turvallisuudestaan vastaan, kun vain saan hänet kotiin Corioliin," vakuutti Niger.
Siihen neuvottelu päättyi. Niger läksi majataloon väkensä luokse.
Nazarius kätki tunicansa alle kukkarollisen kultaa ja palasi vankilaan.
Vinitiuksen edessä oli levoton, tuskallinen, toivon ja epätoivon
vaiheilla häälyvä odotuksen päivä.